!Rakas, vittu tuu takas!"
Näitä aamuja, auringon säteiden valaisemia ja kauniita.
Sisältä silti pimeää, ja sateen kastelemaa ahdinkoa.
Olen lukossa.
Lukkojen takana, eikä kahleista irtauduta ennen ensielämää.
Kuka nieli avaimen?
En ainakaan minä, se taisit olla sinä!
Huoh, eilen sentään sato vettä.
Ei tarvinnu siristellä silmiä, tai jaaritella ihanasta ilmasta.
Sain rauhassa olla melankolinen ja huonovointinen.
Kyllä mä poikkesin night bubissa bingoo pelaamassa.
Jesse bongas mut, vaikka niin yritin mennä nopee ohi.
Ettei kukaan mua näkisi.
Tarjos tuopin ja se tais oikeesti olla pahoillaan.
Jos ei muusta niin mun puolesta kuitenkin.
Löysin itteni taas hymyilemästä väkisin,
silleen että oikeesti pitäis irvistää ja purskahtaa itkuun.
Mistä tää kaikki itseinho oikeen tulee?
Mistä tää kaikki ikävä ja kipu kasvaa?
Ja miksi aina vaan väsyttää?
Kun juoksee karkuun koko elämää, se jalkoja kuluttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti