Vaikka kaikki on päin persettä,
niin kerranki tuntuu siltä,
etten mä ihan toivoton tapaus ole.
Kunhan muistaisin pitää silmät auki useammin.
Kun ne sumussa ei näe hetkiä, joihin tarttua.
Kun tajuaa, kuinka kauan on sokkona kulkenut pitkin katuja
se kirpaisee.
Kaduttaa, kun aika on vaan käsite josta ei tiedä milloin se seisahtuu.
Mietin miksi olen mennyt aina mennyt sieltä mistä aita on matalin?
Mutta en saa puettua vastausta edes sanoiksi.
Sen tiedän kyllä.
Kun koko elämän, ollut niin vähän ja pieni tähän mailmaan.
Niin merkityksetön loppujen lopuksi.
p.s. aivot on ihan helvetin jumissa, kun eilisin silmin taas vähän enemmän jumissa.
Eikä viime öinen yritys selittää ystävälle, siitä miksi teen mitä teen mennyt ihan putkeen.
Mutta sanoinpahan ainakin suoraan, kaunistelematta totuutta sitten yhtään.
Yritin selittää miksi narkkaan, ja selittää sitä miten hyvältä se tuntuu.
On ainakin yksi joka ei voi jättää minua yksin..
Jokin johon turvautua, kun kaikki muu katoaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti