Viime päivinä on ollut oikeesti ihana sää.
Lämmintä ja aurinkoista.
Valitettavasti se ei vaan tarkota sitä, että mieli olis ihan samalla aaltopituudella.
Ahdistus ei lähde vuoden ajoista riippuen, eikä kaurapuurolla aamuisin.
Se ei lähde vaikka, kuinka juoksee sitä karkuun.
Se lähtee korkeintaa lääkkeillä, tai no se lieventyy niillä.
Jos vielä löytäis keinon jolla sais sen ulos musta kokonaan.
Niin ettei se pääsisi aina yllättämään.
Teemu oli täällä taas pari yötä.
Enkä ollut uskoa todeksi, kun se ilmotti olevansa matkalla.
Mun on vaikea luottaa mihikään mitä se sanoo.
Enkä itse sitä ihmettele sitten yhtään.
Lupasinhan se aikoinaan senkin, ettei koskaan jätä minua.
Vaahtosin jälleen siitä ettei jumalauta sano asioita joita ei tarkoita,
ettei antaisi tyhjiä lupauksia tai odotuksia...
Mikä siinä on niin helvetin vaikeaa olla tekemättä niin?
Poika sanoi rakastavansa minua,
lupasi pitää huolta minusta,
lupasi tulla uudestaan käymään
ja lukemattoman määrän muita juttuja se sanoi ja vannoi...
Anteeksi, mutta uskon vasta, kun näen.
Uskon vasta, kun niin tapahtuu tai todistetaan.
Helpointa olisi sulkea koko ihminen pois elämästäni.
Mutten osaa, kun en pysty edes yrittämään.
Päätän sitten mitä vain, niin kun se soittaa vastaan aina miettimättä hetkeäkään.
Olen olemassa sille pojalle.
Vaikka en tahtoisi olla ollenkaan...
Kuinka voikaan tuntea näin helvetin paljon vihaa ja samalla
rakastaa niin, että sydän lyö ylilyöntejä?.
Vihaan,rakastan,vihaan,rakastan,vihaan,rakastan.
Viha rakkaus suhde tekee minut hulluksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti