who I am?

Olen tässä ja nyt, eksynyt.
Istun asunnossa, josta pitäisi luoda koti minulle ja rakkaalleni.
Kun olen yksin täällä, ahdistun.
Päiväni valuvat hukkaan itkien ja huutaen.
Sovin tapaamisia, mutta jatkuvasti perun ne.
Syynä väsymys,ahdistus,pahoinvointi (tai jokin muu).

Pelottaa, että eristäydyn uudestaan.
Tällä kertaa minua ei pelastaisi kukaan.
Minä vain vajoaisin syvälle pimeeän, olisin vain yksin.
Entä jos kulta kyllästyy ainaiseen ahdistukseeni?
Siitä että päivittäin itken puhelimeen hänelle oloani.
On niin ikäväkin.
Minusta tuntuu etten osaa elää, en ole mitään.
Vain kullan kanssa olen hänen rakkautensa ja se on elämäni.

Olen ollut taas humalassa jatkuvasti...
Olen pian tänääkin, sitten kohta.
Mikä minusta on tulossa?

p.s.läski ahdistaa ja vihaan itseäni.

pp.ss. nyt on hieman kivaa, kun ural moccaa on kulunut <3

save me

Aika, kun ei kulu millään.
Päiväni matelee, enkä näe siinä mitään järkeä.
Ei ole järkeä olla tekemättä mitään.

Heräsin tänään ja olen vain istunut koneella, en ole kyennyt edes pukemaan.

Tajusin juuri, kuinka yksin olenkaan.
Selasin puhelimeni numeroita enkä löytänyt, kuin kaksi tai kolme ihmistä
joille voisin soittaa ja sanoa olevani ahdistunut ja yksinäinen.
Paras ystäväni on turussa, toinen on terapiassa eikä tulisi kuitenkaan.
Rakas on armeijassa ja minä olen kotona.
Ahdistaa taas järkyttävän paljon.
Inhoan päiviä joilla ei ole merkitystä.


Tahtoisin nyt korkata pullon ja leijua humalaan.
Taivaaseen, tai helvettiin.
Olisinko onnellisempi kuolleena? Uskon niin.
En vain uskalla kokeilla.
En voi kuvitella kuinka pahalta rakkaastani tuntuisi.
En osaa olla niin itsekäs, että päättäisin oman tuskani.
Minulla ei ole elämää.

Ikuisuudenko joudun itkemään?
Voisiko joku pelastaa?

Bloggailu on jäänyt viime päivinäni hieman vähemmälle.
Kulta oli perjantaista eiliseen kotona, ja osasin olla hieman onnellisempi.
Peläten tätä päivää, kun olen taas yksin.
Ahdistaa etten ole elämässäni saanut mitään aikaiseksi.
Olen kahlannut kurassa vuodesta toiseen.
Tahtoisin oppia elämään yksin ja itsekseen, mutta en osaa opetella.
En osaa opetella paranemaan, en nauramaan.

Join jälleen viikonlopun jokaisena päivänä, tahtoisin vain olla humalassa.
Entä jos olen tulossa alkoholistiksi? Kaiken tämän muun lisäksi?
No ei se minua jaksa kiinnostaa, se olisi pieni murhe kaiken muun keskellä.
Rakkaani ei vain jaksa ymmärtää sitä miksi en osaa nauttia ilman drinkkejä ja humalaa.
Olenhan minä yrittänyt selittää. Varsinkin sitä miksi tahdon juoda viikolla, kun olen yksin.
Pelkään omia ajatuksiani, ja tunteitani.
Entä jos jonain päivänä ahdistus kasvaa niin suureksi, että päätän nukahtaa.
Myönnän ajatelleeni sitä monena päivänä.

Mikä sen ihanempaa, kuin aamutupakka kahvikupin kera.
Kello on minulle vähän, kun olisin tahtonut vielä uinua, mutta en vain kyennyt
nukkumaan.
Jälleen nukuin lääkkeiden ansiosta noin kello kolmeen yöllä ja sen jälkeen heräilinkin koko ajan.
Näin äidistä unta ja ikävä vain kasvois.
Kaipaan niin äidin turvalliseen syliin.

Ehkä ei ollut kovinkaan järkevää muuttaa vielä omilleen.
Varsinkaan, kun perhe asuu melkein toisella puolella suomea.
Nyt sen ymmärrän, että tämä vain tuhoaa minua.
Olen päivästä toiseen maassa, ahdistunut ja pelokas.
Pelään eristäytyväni jälleen.
Olen tässä viime aikoina perunut lukuisia tapaamisia, kun en ole kyennyt
astumaan ovesta ulos, kyennyt päästämään ihmisiä lähelleni.
Tänään paras ystäväni tulee tänne, ehkä jo ennen puoltapäivää.
En peru sitä, koska tiedän tytön auttavan minua henkisesti.
Tyttö piristää minua.

Herättyäni keitin kahvi ja kahvin tippuessa venyttelin ja tein muutamat lihaskunto liikkeet.
Minua hymyilyttää.

thorn in my side

Perjantai illasta lähtien vasenta nimetöntäni on pidellyt hopeinen sormus.
Tuona samana iltana rohkaisu ryypyn ja tupakan jälkeen, oli minun aika
tunnustaa tuo vääryys, petos ja pahuus jonka tein.
Petin rakastamaani ihmistä.
Kamalaksi kaiken tekee, sen pettämis kumppanin olevan minulle liiankin
tärkeä ystävä.
Itkin ja itkimme.
Tiedän luottamukseni menneen, mutta onneksi rakkaus voittaa.

Viime päivät ovat olleet minulle mahdottoman raskaita.
Silmäni näkevät vain sumeaa, sakeaa kipua.
Tahtoisin niin vain vajota pimeään.
Unohtaa ja unohtua.

Eilen, minä join hieman yksin tuota rakastamyrkkyä nimeltä alkoholi.
Join ja join, Ahdistus vain kasvoi ja ensi kertaa tunsin näin.
Alkoholin piti olla turvani?
Minä menin ja otin aivan liikaa rauhoittavia.
En muista menneeni nukkumaan, en muista syöneeni liikaa.
En muista oksensinko, se ahdistaa minua.
Seuraavaksi heräsin ambulanssi miehen ravisteluun ja herätykseen.
He olivat pitkään hakanneet oveani, mutta en reagoinut mitenkään.
Ystäväni oli heidät luokseni kutsuneet.
Selvisin hengissä, nukuin kotona ja nyt tiedän ettei tuokaan annos riittänyt ikuiseen
pilvilinnaan.
Ei siipeni koskaan kasva takaisin, joten on ne itse ommeltava.

Kuinka kaipaankaan entistä elämääni, aikaa kaukaisuudessa.
En ollut surullinen, en ahdistunut en mitään.
Pikemminkin voisin sanoa että olin täynnä elämää ja nyt elän tyhjää elämää.
Harmi ettei tehtyjä asioita saa tekemättömiksi.
Vaikka kuinka tahtoisin.
Voin vain parantua masennuksesta ja syömishäiriöstäni tai luovuttaa.
Luovutus kuulostaa säälittävältä, mutta liiankin helpolta.
Kuinka kauan minun on vielä kestettävä?
Inhoan sitä ettei minulla ole pelastajaa, mikään ei kykene viemään
tätä pahaa pois.

Jos edes olisi kesä.
Olisi vihreää, aurinkoista, kaunista ja lämmin.
Minä menisin töölön rantaan, ostaisin jäätelön kioskista, minä kahlaisin
mesessä, liottaisin varpaitani viileässä vedessä.
Leikkisin kaiken olleen pahaa unta.

Vieläpä päätin postailla, kun on luppoaikaa ennen lähtöä.
En viitsinyt psykiatrin takia meikata juuri ollenkaan tai miettiä tuntia
vaatteitani.
Kuitenkin menen suihkuun kotiin palattuani.

Toivon tästä päivästä tulevan hyvä, jotta joskus voisin hymyilläkin.
Tahtoisin tänään nähdä omia ystäviäni, tahtoisin olla humalassa ja hymyillä.
Jotenkin minusta tuntuu, että yritän hukuttaa murheet alkoholiin, vaikka eihän
ne lopulta sinne huku? Surut palaavat pintaan seuraavana päivänä viimeistään.
Tuo alkoholin tuoma onni on epäaitoa, mutta olenko itsekään tarpeeksi aito?

Ulkona on huurteinen pakkasilma, eikö minua juuri nyt haluttaisi paleltua.
Ei vain ole vaihtoehtoja.

miss you

vielä puolitoista tuntia ja olen psykiatrilla.
Eilen kysyivät puhelimessa tarvitsenko minä sairaalahoitoa.
Mitä muutakaan olisin voinut, kuin kieltää?
Vaikka olisi varmasti järkevintä viettää hetki pysäkillä.
Olla siellä ja alkoholisoitumatta,oksentamatta,viiltelemättä,inhoomatta?

Tosin vain he eivät minua osaa auttaa.
Minun yksin selvittävä tästä.

Nukuttaa edelleen.
Juon kahvia, mutta eipä sekään auta.

Kumpa asunto olisi jo kunnosa, olisin saanut tavarani oulusta.
Kaikki olisi laitettu ja tuntusin tämän osoitteen enemmän omakseni.
Jos omat valokuvani,vanhat päiväkirjani,runoni,levyni ja kirjani olisivat täällä.
Katsoisin valokuvia ja luultavasti itkisin, koska kaipaan aikaa jolloin olin
vielä onnellinen.
Kaipaan perhettäni.
Näin sairaana en kykenisi asumaan kotona.
En koska satuttaisin perhettäni aivan liikaa.
Nyt, kun olen yksin ei kukaan huomaa kuinka pohjalla olen.
Viikonloppuisin olen pohjalla, mutta rakas sokea poikaystäväni antaa minun ollakkin.
Me emme usein puhu siitä, kun minä viiltelen, oksennan ja inhoan olla olemassa.
Hän vain kieltää kaiken ja sokeasti uskoo minua.
Aivan, kuin äiti joskus. Kieltää totuuden joka satuttaa eniten.