Mikä sen ihanempaa, kuin aamutupakka kahvikupin kera.
Kello on minulle vähän, kun olisin tahtonut vielä uinua, mutta en vain kyennyt
nukkumaan.
Jälleen nukuin lääkkeiden ansiosta noin kello kolmeen yöllä ja sen jälkeen heräilinkin koko ajan.
Näin äidistä unta ja ikävä vain kasvois.
Kaipaan niin äidin turvalliseen syliin.
Ehkä ei ollut kovinkaan järkevää muuttaa vielä omilleen.
Varsinkaan, kun perhe asuu melkein toisella puolella suomea.
Nyt sen ymmärrän, että tämä vain tuhoaa minua.
Olen päivästä toiseen maassa, ahdistunut ja pelokas.
Pelään eristäytyväni jälleen.
Olen tässä viime aikoina perunut lukuisia tapaamisia, kun en ole kyennyt
astumaan ovesta ulos, kyennyt päästämään ihmisiä lähelleni.
Tänään paras ystäväni tulee tänne, ehkä jo ennen puoltapäivää.
En peru sitä, koska tiedän tytön auttavan minua henkisesti.
Tyttö piristää minua.
Herättyäni keitin kahvi ja kahvin tippuessa venyttelin ja tein muutamat lihaskunto liikkeet.
Minua hymyilyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti