vielä puolitoista tuntia ja olen psykiatrilla.
Eilen kysyivät puhelimessa tarvitsenko minä sairaalahoitoa.
Mitä muutakaan olisin voinut, kuin kieltää?
Vaikka olisi varmasti järkevintä viettää hetki pysäkillä.
Olla siellä ja alkoholisoitumatta,oksentamatta,viiltelemättä,inhoomatta?
Tosin vain he eivät minua osaa auttaa.
Minun yksin selvittävä tästä.
Nukuttaa edelleen.
Juon kahvia, mutta eipä sekään auta.
Kumpa asunto olisi jo kunnosa, olisin saanut tavarani oulusta.
Kaikki olisi laitettu ja tuntusin tämän osoitteen enemmän omakseni.
Jos omat valokuvani,vanhat päiväkirjani,runoni,levyni ja kirjani olisivat täällä.
Katsoisin valokuvia ja luultavasti itkisin, koska kaipaan aikaa jolloin olin
vielä onnellinen.
Kaipaan perhettäni.
Näin sairaana en kykenisi asumaan kotona.
En koska satuttaisin perhettäni aivan liikaa.
Nyt, kun olen yksin ei kukaan huomaa kuinka pohjalla olen.
Viikonloppuisin olen pohjalla, mutta rakas sokea poikaystäväni antaa minun ollakkin.
Me emme usein puhu siitä, kun minä viiltelen, oksennan ja inhoan olla olemassa.
Hän vain kieltää kaiken ja sokeasti uskoo minua.
Aivan, kuin äiti joskus. Kieltää totuuden joka satuttaa eniten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti