Perjantai illasta lähtien vasenta nimetöntäni on pidellyt hopeinen sormus.
Tuona samana iltana rohkaisu ryypyn ja tupakan jälkeen, oli minun aika
tunnustaa tuo vääryys, petos ja pahuus jonka tein.
Petin rakastamaani ihmistä.
Kamalaksi kaiken tekee, sen pettämis kumppanin olevan minulle liiankin
tärkeä ystävä.
Itkin ja itkimme.
Tiedän luottamukseni menneen, mutta onneksi rakkaus voittaa.
Viime päivät ovat olleet minulle mahdottoman raskaita.
Silmäni näkevät vain sumeaa, sakeaa kipua.
Tahtoisin niin vain vajota pimeään.
Unohtaa ja unohtua.
Eilen, minä join hieman yksin tuota rakastamyrkkyä nimeltä alkoholi.
Join ja join, Ahdistus vain kasvoi ja ensi kertaa tunsin näin.
Alkoholin piti olla turvani?
Minä menin ja otin aivan liikaa rauhoittavia.
En muista menneeni nukkumaan, en muista syöneeni liikaa.
En muista oksensinko, se ahdistaa minua.
Seuraavaksi heräsin ambulanssi miehen ravisteluun ja herätykseen.
He olivat pitkään hakanneet oveani, mutta en reagoinut mitenkään.
Ystäväni oli heidät luokseni kutsuneet.
Selvisin hengissä, nukuin kotona ja nyt tiedän ettei tuokaan annos riittänyt ikuiseen
pilvilinnaan.
Ei siipeni koskaan kasva takaisin, joten on ne itse ommeltava.
Kuinka kaipaankaan entistä elämääni, aikaa kaukaisuudessa.
En ollut surullinen, en ahdistunut en mitään.
Pikemminkin voisin sanoa että olin täynnä elämää ja nyt elän tyhjää elämää.
Harmi ettei tehtyjä asioita saa tekemättömiksi.
Vaikka kuinka tahtoisin.
Voin vain parantua masennuksesta ja syömishäiriöstäni tai luovuttaa.
Luovutus kuulostaa säälittävältä, mutta liiankin helpolta.
Kuinka kauan minun on vielä kestettävä?
Inhoan sitä ettei minulla ole pelastajaa, mikään ei kykene viemään
tätä pahaa pois.
Jos edes olisi kesä.
Olisi vihreää, aurinkoista, kaunista ja lämmin.
Minä menisin töölön rantaan, ostaisin jäätelön kioskista, minä kahlaisin
mesessä, liottaisin varpaitani viileässä vedessä.
Leikkisin kaiken olleen pahaa unta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti