Aika, kun ei kulu millään.
Päiväni matelee, enkä näe siinä mitään järkeä.
Ei ole järkeä olla tekemättä mitään.
Heräsin tänään ja olen vain istunut koneella, en ole kyennyt edes pukemaan.
Tajusin juuri, kuinka yksin olenkaan.
Selasin puhelimeni numeroita enkä löytänyt, kuin kaksi tai kolme ihmistä
joille voisin soittaa ja sanoa olevani ahdistunut ja yksinäinen.
Paras ystäväni on turussa, toinen on terapiassa eikä tulisi kuitenkaan.
Rakas on armeijassa ja minä olen kotona.
Ahdistaa taas järkyttävän paljon.
Inhoan päiviä joilla ei ole merkitystä.
Tahtoisin nyt korkata pullon ja leijua humalaan.
Taivaaseen, tai helvettiin.
Olisinko onnellisempi kuolleena? Uskon niin.
En vain uskalla kokeilla.
En voi kuvitella kuinka pahalta rakkaastani tuntuisi.
En osaa olla niin itsekäs, että päättäisin oman tuskani.
Minulla ei ole elämää.
Ikuisuudenko joudun itkemään?
Voisiko joku pelastaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti