nightmare

Täytyykö kaltaiseni ihmisen käydä todellisella pohjalla oppiakseen jotakin?
Elämäni, on kuin taulu josta ei saa selkoa.
Ei edes ihmiset jotka tuntevat minut tai tietävät näistä murheista.
Mieleni on täynnä piikkilankaa,
Kehoni on vallannut loputon köynnäs, köynnös täynnä raapivia piikkejä.
Arpiani ei mikään pysty parantamaan.
Ovat ne tulleet pysyäseen.
Tervetuloa helvettiini.

Juuri vietin puolituntia vessanlattialla.
Oksensin ja oksensin.
Niin kauan, että rintani valtasi todellinen kipu.
Pistää edelleen rintaan ja hengittäminen on raskasta.
Samoin tuon jälkeen aloin palella, ruumiini tuntuu jäiseltä ja värisen kauttaaltani.
Minun oli tarkoitus painaa pääni tyynylle tämän jälkeen, mutta en uskalla.
Pelkään hetken koittavan jolloin sydämmeni pettää minut.
Pelkään etten ehdi hyvästellä läheisiäni.
Olisiko kuoleminen kauneuden puolesta yhtä itsekästä, kuin itsemurha?
Ei minusta.

Jos minä jonakin päivänä menettäisin henkeni tahtoisin äitini lukevan tämän blogin.
En usko hänen minua ymmärtävän, mutta toivoisin hänen edes hieman
saavan selkeämmäksi tämän kaiken mikä minuun on vuosia satuttanut.
Vaikka niinä kaikkina vuosina en olekaan tätä tekstiä kirjoittanut.
Äiti on minulle rakkain ihminen mailmassa.
Ilman äitiä ei minua olisi, ilman äitiä olisin jo kuollutkin.
Harmittaa etten löydä sanoja joilla kertoa hänelle miten kiitollinen olen.
Äiti on parasystäväni.

Mutta toiseen asiaan.
Tupakoidessani mieleni pysähtyi ja kysyin itseltäni, että
mistä tiedän rakastaako minua kukaan todellisesti?
Olen niin paljon läheisiäni satuttanut.
Valehdellut ja ollut epäoikeuden mukainen.
Olen työntänyt suurimman osan raikkaimmistani pois
elämästäni vatsen tahtoani.
Minulla ei ole yksinkertaisesti ollut koskaan tarpeeksi
voimia yrittämiseen, ei rakastamiseen.
Vaikkakin rakastan niin, että kuolisin sen puolesta.
En osaa selittää tuota tunnetta.

Ehkä nyt on aika vajota uneen peloistani huolimatta.
Toivoen parempaa huomista.