You would not be left

Nauroimme, olo oli levoton.
 Hengitimme yhdessä samaa ilmaa, emmekä koskaan tahtoneet sanoa näkemiin.
Niin siskokulta nousi junaan matkalaukkuineen, minä jäin asemalle vilkuttamaan.
 Odottaen junan pysähtyvän ja peruvan matkansa Ouluun.
Ikävä on tukala olotila, ikävä on yksinäisyyttä ja kipua.
 Tiedän ettei seuraavaan näkemiseemme ole pitkä aika, mutta jokainen hetki tuntuu
vuodelta, yksikin kuukausi tuntuu tuhansilta.
 Astelin takaisin tyhjään asuntooni, ainakin lähes tyhjään.
Dina oli ovella vastassa iloiten minun tulleen kotiin.
 Muistin tämän tunteen kesältä, tämän kuinka pahalta tuntuu palata yksin kotiin
joka voisi olla yhteinen.
 Ottaisin siskoni, koska tahansa luokseni ikuisesti asumaan.

Miksi on pakko olla erossa perheestään?
 Näinä hetkinä, kun olemme kaukana toisistamme opin aina vain enemmän
ja enemmän arvostamaan sitä.
 Mikään ei koskaan korvaa perhettä, ei mikään mailmassa.

Toiseksi voin kertoa, että olen todella eksynyt.
 En tiedä mitä tehdä.
Viikonlopusta olen punninnut mielessäni tärkeitä asioita.
 Punninnut rakkautta. Rakastaako vai eikö rakastaa?
Luovuttaako vain, jotta olisi helpompaa.
 Edes yhtä lyöntiä ei kenenkään täydy kestää suhteessaan.
Olen vain liian säälittävä, heikko ja sanomaan näkemiin.
 Olen monen monta vuotta miettinyt, sitä miksei naiset jotka kärsivät perheväkivallasta
vain eroa. Miettinyt, että mikä siinä nyt voi olla liian vaikeaa.
 Säälien...
Päätin joskus etten itse olisi samanlainen, mutta taidankin olla.
 Tuntuu etten saa henkeä.

Äiti sanoi, että minun olisi pian päätettävä jotta saan itselleni rauhan.
 En vain kykene siihen.
Pyysin äitiä valitsemaan puolestani, muttei hän suostunut.
Sanoi ettei hän voi sellaisia päätöksiä tehdä puolestani vaikka tahtoisi.
 En vain itse pysty.
Hajoan tuhansiin osiin kaiken tämän keskellä.

I wish you'd let me go...

If you're a butterfly I'm suicide by insecticide

sekavat tunteet ja onnellisuuden tavoittelu

Koiravauvan kanssa olemme olleet jo viikon kotona, näin se aika vain menee.
 Myös siskoni Mira on ollut meillä viime perjantaista asti.
Sunnuntaina hän taas lähtee ja olen jälleen yksinäisempi, alakuloisempi.
Kaukana perheestäni.

 Eilen kaverit kävivät kylässä illalla. Oli aivan ihana nähdä heitä pitkästä aikaa.
Minut vain valtasi suuri alemmuuskompleksi, ahdistus.
 Tyttö oli laihtunut hurjasti, kuihtunut.
Luut paistoivat kilometrien päähän eikä normaaleista muodoista ollut tietoakaan.
 Itse olen tuntenut oloni viime aikoina paremmaksi, kuin aikoihin.
Fyysinen kunto on parantunut eikä ajatus ole laahustanut jatkuvasti syömisteni ympärillä.
 Eilen se paha olo kuitenkin hyökkäsi kovempaa, kuin myrskytuuli vasten kasvojani.
 Ajattelin välittömästi pystyväni samaan, kuin kyseinen kaverini.
Tahdoin lakata syömästä ja olla edelleen keijukainen.
 Olla sairaampi seurauksista huolimatta.

Aamulla heräsin suhtkoht aikaisin, varsinkin kun en yökkä nukkunut.
 Samantien noustessani vedin lenkkivaatteet ylleni ja tempaisin itseni Dinan kanssa
lenkille metsään.
 Ilma oli raikas ja kolea, mielialani koheni ja piristyin.
Nyt tärkeitä asioita on tullut hoidettua ja juon kahvia.
 Ärsyttää etten voi lakata ajattelemasta ystäväni nykyistä alipainoisuutta, miksi minun täytyy tuntea
kateellisuutta? Olen kateellinen ja helvetin huolestunut hävestä saman aikaisesti.
Anteeksi tyttö, mutta rakastan sinua.
 En ikinä voisi sanoa etten tahdo nähdä vähään aikaan itseni takia.
En voisi sanoa vaikka uskon sen auttavan minua.
 En tahdo enään itse siihen pahimpaan oloon takaisin, olen liian helpolla vietävissä.
Ehkä minun täytyy vaik pysyä lujana ja olla rakkaan ystäväni tukena omasta olostani huolimatta.

Kello lähestyy iltakymmentä ja pian jo se lyö junani lähtöaikaa.
 On aika lähteä jälleen kotiin, aika painautua tyynyä vasten ja itkeä ikävää.
Itken aina vaikka kotona onkin vaikeaa, on vaikeaa kuulua mihinkään.

pretentiousness

Tänään on sateinen ilma, synkkäpäivä.
 Olen väsynyt enkä jaksa hymyillä.
Olisi silti pakko, kun olen viimeistä päivää jälleen kotona.
On vaan liian turhauttavaa näyttää onnelliselta.

 Äiti nukkui pitkään ja tuskin katsoi minuun herätessään.
Tiedän hänen olevan vain helpottunut minun lähtiessäni jälleen kaus pois.
Ilman minua on yksi murhe vähemmän, yksi onni enemmän.
 Sanoisin sen olevan minulle aivan sama, mutta en pysty sitä valehtelemaan,
en jaksa valehdella itselleni jatkuvasti.
 Koko elämäni on valhetta, ailahtelevaa harhakuvaa.
Mustan harmaata ja ohikiitävää.
Päivästä toiseen yritän ja yritän, mutten koskaan onnistu.
Aivan, kuin harjoittelisin lentämistä mikä on mahdotonta.
Siihen on vaikea uskoa, kun tietää ettei koskaan tule saavuttamaan tahtomaansa.
Onni kulkee surkeuden kanssa käsikädessä, onni on vain nopeampi enkä
saa sitä juoksemallakaan kiinni.
 En oikein osaa sanoa miltä nyt tuntuu. Lähinnä varmaan olotilani muistuttaa tyhjyyttä.
Jos kiljuisin, jos rikkoisin ikkunan, jos raivoaisin, jos nauraisin.
 Jos ja jos, kun en vain kykene mihinkään.


All you have to do is breathe

Huomenna lähden kotiin Miran ja Dinan kanssa.
 Lähtömme viivästyi, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Eilen illalla oloni oli tukalampi, kuin kertaakaan täällä ollessa.
Itkin ja itketti, olo oli syyllinen.
 Anteeksi, kun olen tälläinen äiti. Anteeksi kaikki paha jota olen aiheuttanut.
Mieleni yksinkertaisesti vain hajosi kappaleiksi.
 Edes yöunet eivät tehneet oloani paremmaksi, edelleen on olo sekava.
En voi lakata ajattelemasta, mieleni huutaa miljoonia asioita.
 Monta virhettä elämääni vielä mahtuu, jotka vaikuttavat koko loppu elämääni?
Tahtoisin tietää millaista kaikki olisi, jos emme olisi muuttaneet tänne Varjakkaan viimevuonna.
 Olisin koulussa, sillä sain silloin paikan variasta, mutta jouduin koulun jättämään muuton vuoksi.
Olisinko edelleen Jesperin kanssa? Asuisinko omillani?
Olisinko hengissä?...

Ystävästäni Mirkasta ei ole kuulunut aikoihin pihahdustakaan ja olen
suunnattoman huolissani.
 Mielessäni on käynyt vaikka mitä maan ja taivaan välillä.
Onko hän minulle vihainen? Mitä tällä kertaa tein väärin.
Onko kulta ylipäätänsä Hengissä, tai edes Helsingissä enään?
 Kai minä olen vain menettänyt hänetkin.
Menettämisen pelko, ja voimistuvat mielikuvat.
 Luultavasti jonain päivänä huomaan olevani aivan yksin tässä kurjassa elämässä.

I'm always at your side

Luulen, että unettomuuteni tänä yönä johtuu vain alitajuntaisesta pelosta.
 Huomenna lähden kotiin ja pelkkä ikävän ajattelu tuottaa kipua.
En tahdo, en pysty, en voi. On vain pakko.
Olisipa elämässä helpompi valita oikea ja väärä, mikä olisi parhaaksi kaikille?
Asuisipa perheeni edelleen Vantaalla.
 Aina pahan olon tullessa, ikävöidessäni, muuten vain ja muiden iloksi poiketa kotona.
Voisin poiketa vaikka joka päivä.
 Olisin onnellisempi, luulen ainakin niin.

Isäpuolellani oli tänään syntymäpäivät joten leivoin pullaa.
 Miran kanssa ostimme hänelle lahjaksi kukon (oluen).
Ei ollut rahaakaan mihinkään järkevään, mutta ajatushan on tärkein.

Iltapäivällä, kun menin tupakalle huomasin suurien tähdenmuotoisten lumihiutaleiden
leijuvan kohti nurmikkoamme, tulee talvi.
Pian on joulu ja palaan jälleen kotiin.
 Syksy hurahti ohitseni huomaamatta.
Aika kulkee siivillä, minä istun lasikuvussa enkä huomaa.
 Elän yksinkertaisesti elämääni sokkona, kuka minut herättäisi?

On niin kamalaa, kun on ikävä jo valmiiksi perhettä.
Pikkusiskoni tahtovat minun jäävän, eivät tahdo halata näkemiin.
 Voisimmepa viettää jokaisen päivän yhdessä.
Kotona en ole tuntenut oloani läheskään niin yksinäiseksi, en hylätyksi.
 Aamut ovat alkaneet Saran tai Pinjan herätyksellä jo varhain aamulla.
Monet laimeat tai liian vahvat kahvit he ovat minulle keittäneet, ja olen vilkuttanut Saralle ovelta hänen
lähtiessään kouluun.
Päivisin olen pienten kanssa ainakin yrittänyt jaksaa pelata ja viettää aikaa.
Lukemattomia haleja ja suukkoja, rakkautta!<3
Tuntuu niin hyvältä, kun tietää olevansa tärkeä, merkityksellinen.
Olenhan minä heidän vanhin siskonsa, heidän esimerkkinsä.
Kumpa he eivät vain liiaksi ottaisivat minusta mallia, minun elämässäni ei ole mitään
kadehdittavaa, ei saavutettavaa.
Pelkkää paskaa suoraa sanottuna.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Aamuisin herätessäni toivon parempaa päivää, jonkin muun elämää.
 Harmikseni joudun jokaisena aamuna pettymään itseeni.
En ole edelleenkään parempi ihminen.
 Vannon, Jos olisi mahdollista paeta henkistä pahaa oloa, itseään ulkomaille.
Minä matkustaisin aina, en istuisi aloilleni koskaan.

argh.

Tänään oli mukava herätä ilman lähes joka lauantaista krapulaa.

Tuntui kuitenkin oudolta ja eilen kaiversi, kun mietin miten kaverit pitävät hauskaa.

Onko väärin ajatella niin?

Perheen kanssa kävimme saunassa ja vietin äidin kanssa muutenkin mukavan

päivän koti oloissa.

Rakastan äitiä.

On jo iltapäivä ja ahdistus tuntuu jälleen kumpuavan pintaan.

Henkeä ahdistaa, tuntuu siltä kuin tukehtuisin.

Yritän kaikin voimin hillitä pahaa oloa ja raivoamista.

Se on vaikeaa, mutta olen sen perheelleni velkaa.

Kaikki mahdolliset asiat stressaavat ja pyörivät mielessä eikä edes 

minkäänlaisten muistilistojen tekeminen lievitä oloa yhtään.

-Uusi toimeentulotuki pitäisi hakia (mikäli sitä taaskaan saadaan)

-Ikuinen rahattomuus

-Tavaroideni saaminen täältä oulusta

-Ulosotto asiat

-kouluun pääsy

-töiden saanti

-mitä vien tällä kertaa mukanani kotiin Vantaalle

-lääkkeiden loppuminen

-hammaslääkäri

-pediatri

-psykiatri

-Vuokran maksu, onko se kohdallaan?

-Joulun lähestyminen

jne.

En edes viitsi mainita tiettyjä asioita.

Inhoan tukalaa oloa, inhoan stressiä, inhoan ahdistusta, inhoan inhoan inhoan.

Mailmani tuntuu tällä hetkellä liian suppealta.

Pyörin pientä noidankehää, enkä löydä tietä ulos.