Tänään on sateinen ilma, synkkäpäivä.
Olen väsynyt enkä jaksa hymyillä.
Olisi silti pakko, kun olen viimeistä päivää jälleen kotona.
On vaan liian turhauttavaa näyttää onnelliselta.
Äiti nukkui pitkään ja tuskin katsoi minuun herätessään.
Tiedän hänen olevan vain helpottunut minun lähtiessäni jälleen kaus pois.
Ilman minua on yksi murhe vähemmän, yksi onni enemmän.
Sanoisin sen olevan minulle aivan sama, mutta en pysty sitä valehtelemaan,
en jaksa valehdella itselleni jatkuvasti.
Koko elämäni on valhetta, ailahtelevaa harhakuvaa.
Mustan harmaata ja ohikiitävää.
Päivästä toiseen yritän ja yritän, mutten koskaan onnistu.
Aivan, kuin harjoittelisin lentämistä mikä on mahdotonta.
Siihen on vaikea uskoa, kun tietää ettei koskaan tule saavuttamaan tahtomaansa.
Onni kulkee surkeuden kanssa käsikädessä, onni on vain nopeampi enkä
saa sitä juoksemallakaan kiinni.
En oikein osaa sanoa miltä nyt tuntuu. Lähinnä varmaan olotilani muistuttaa tyhjyyttä.
Jos kiljuisin, jos rikkoisin ikkunan, jos raivoaisin, jos nauraisin.
Jos ja jos, kun en vain kykene mihinkään.
All you have to do is breathe
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti