Olen Oulussa perheeni luona jo 5 päivää, aika on mennyt nopeasti.
Koiran pennut ovat suloisia ja tunnen itseni tärkeäksi siskojeni keskuudessa.
Silti en ole pystynyt sivuuttamaan ahdistustani.
Tahtoisin lakata hengittämästä päästäkseni pahaa oloa karkuun.
Tuntuu pahalta etten osaa puhua enään edes äidille siitä.
En pysty unohtamaan, en osaa unohtaa.
Juuri nyt antaisin mitä vain ollakseni onnellisempi, päästäkseni eroon ikuisesta läskiahdistuksesta.
Jokaisen suupalan jälkeen mieleni meinaa romahtaa, miksi taas tein näin?
Olenko ikuisesti iso ja onneton?
Lauantaina menin äidin kanssa oulunsaloon baariin.
Oli hauskaa ja humalaista. lauloimme karaokea!
Olen laittanut monia työhakemuksia muttei yksikään ole tärpännyt, en pääse ikinä elämässäni eteen päin.
Tahtoisin niin kovasti opiskellakkin vaikka se pelottaakin suunnattomasti.
Entä jos en sitten jaksaisikaan opiskella? Se kaikki stressi, sosiaalisuus ja uupumus pelottaa.
Normaali elämä houkuttelee, mutta saa pakokauhun valtaan.
p.s. Ikävöin rakasta, ikävöin ystäviäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti