En tiedä mitä minun pitäisi tällä kertaa sanoa.
Sanoa, kun en osaa edes itselleni sanella miltä tuntuu tai miltä pitäisi tuntua.
Ahdistaa, ahdistaa hengittää, ahdistaa olla ja ajatella.
En pääse karkuun itseäni milloinkaan.
Tahtoisin itkeä, mutta pelottaa näyttää perheelle onnettomuuteni.
En minä voi kertoa enkä näyttää, koska en tahdo tuottaa pettymystä.
Minunhan pitäisi olla onnellinen ja iloinen koska olen jälleen kotona.
En tahdo pilata heidän mieltään olemalla edelleen sairas ja surkea.
Olo on sekava, pääni sisällä myllertää.
Satoja ajatuksia, satoja murheita.
Tahtoisin juosta kauas pois, juosta niin kovaa etten pystyisi hengittämään.
Miksen voi koskaan olla tyytyväinen itseeni tai vähiin suorituksiini?
En saa koskaan mitään aikaiseksi vaikka yritän.
Roikun edelleen samassa vanhassa kurassa joka alkoi vuosia sitten.
peilin edessä vihaan itseäni.
Miksi olen niin lyhyt? Miksi silmäni ovat pienet ja poskeni pyöreät?
Miksi vatsani pömpöttää ja reidet osuvat toisiinsa?
En osaa sanoa yhtään hyvää asiaa ulkonäössäni, en varsinkaan nousseessa painossani.
Vihaan sitä, kun muut väittävät minun olevan edelleen laiha vaikka tiedänhän minä totuuden.
Olen jo yli normaalipainon alarajan.
Pienestä minusta kaukana.
Huomenna minä aloitan laihdutuksen, anteeksi mutta on pakko
jotta pystyn olemaan itseni kanssa.
Pahinta kaikessa on se, että satutan vain muita ihmisiä olemalla itsekäs.
Jokaisesta teosta joku joutuu kärsimään, teoilla on seurauksensa, mutta mitkä ovat oikein?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti