Tänään olen miettinyt erityisesti sitä mitä tahdon elämältäni.
Tahdon kunnon ammatin.
Tahdon olla läheisteni arvostama ihminen.
En pelkkä pelkuri, en laiska enkä aikaansaamaton.
Tiedän etten ole, tämä kotona jumissa oleminen on pelkkää pelkoa,
pelkkää uskaltomuutta ja masennuusta.
Masennusta kun lääkkeet ei auta, ei auta masennukseen.
rauhoittavat ei auta ahdistukseen ei paniikki kohtauksiin eikä nukahtamislääkket
helpota oloani lainkaan. Nukahtamiseen ja kunnon uneen tarvitsen niitä
liiaksi jolloin seuraavana päivänä en jaksa olla, en hengittää.
Perjantai-Lauantai yön olin pikkuveljeni luona.
Olo oli liiankin kotoisa, tuntui niin tärkeältä ja hyvältä ihmiseltä.
Veljeni tarvitsee minua, kun äiti tavallaan puuttuu,
Tiedän, että Jesse kaipaa äitiä liiaksikin, kun äiti ei koskaan soita eikä osoita rakkauttaan.
Säälittää niin paljon.
Mutta kuitenkin olen kateellinen Jesselle, hänellä on "uusi" perhe joka pitää huolta.
ymmärtää ja lohduttaa kun on paha olla.
On paikka jossa on hyvä olla.
Miltä pitäisi tuntua kun elämä on mitä on?
Mitä pitäisi tehdä kun mikään ei tunnu miltään eikä jaksa yrittää?
Kuka minä olen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti