Jos mä vielä joskus oppisin jotain

Herätys kello huusi ja toivon ettei tarvitsisi reagoida siihen.
 Olisin kai vain sulkenutkin sen jos olisin ollut aiemmin kiltisti koulussa.

Saavuin kouluun ja oli huono olo.
Minua odotti ryhmäohjaajan huoneessa keskustelu.
Kuulin, että minut vaihdettiin toiseen ryhmään.
Sellaiseen josta en tunne ketään ja sydämmeni alkoi lyödä tiheämmin.
 Oksetti ja itketti.

Kysyivät olenko varmasti opiskelu kykyinen ja nyökkäsin sanoen ehkä.

 Ryhmänohjaaja soitti vaatetuslinjalle, kun kerroin hakeneeni sinne aiemmin.
Siellä oli vaapa paikka ja päädyin haastatteluun yli tunnin palloilun jälkeen koulussa.
Seurana omat ajatukset ja hiljaiset käytävät.
 Meni hetki ja minulle soitettiin, että tervetuloa huomenna klo.8.15 vaatetuslinjalle.
Vaihdoin sitten lennossa linjaa, mutta olen tyytyväinen.
Vaikken voi kehua motivaation opiskeluun olevan mitenkään mainio.

Enemmänkin päässäni pyörii taukoamatta ajatus siitä, kuinka helppo
olisi luovuttaa ja antaa olla.
 Kadota ja jatkaa tyhjyydessä leijumista., niin kuin aina ennenkin.
Sen minä osaan parhaiten.

Olisi se kiva lopulta valmistua ja olla edes hiukan ylpeyden arvoinen.

Tanssi ei laisinkaan tämä maailma kanssani.
 En pysty päivääkään olemaan ilman jotain jolla saada mieli muualle.
Ahdistaa olla ja ajatella selkeästi.
 Selvästi tuntea, kuinka sielu on tulessa ja siihen sattuu.
Sattuu olla minä ja vihata huomista jo valmiiksi.
 Vihata hengittää tuntien jokaisen hiukkasen keuhkoissani.

Ahdistaa, niin etten tahtoisi edes hengittää.
 Lopettaisin sen jos pystyisin.

Tuntuu vain niin siltä ettei millään ole enää merkitystä.
 Kaikki on vain liian huteraa ja katoavaista.
Turrutetaan tuska jos voidaan.
Nyt en vain kykene.
 Kärsin koko yön ja huudaan hullun lailla tuskaa.

Voisin sanoa, että kaikki taitaa olla ihan liian solmussa.
 Mun ajatukset harhailee, eikä tietenkään siellä missä pitäis.
Jokainen osa alue elämässä tuntuu hajoavan vaan tuhansiin osiin.
Eikä mikään mailman pikaliima auta niitä korjaamaan.
 Musta tuntuu kans siltä, tai oikeestaan tiedän, että
mun arvot kaikessa on kääntynyt täysin päälaelleen ja olen ihminen
joksi en koskaan uskonut muuttuvani.
Vaikka toisaalta en enää tiedä edes kuka olen.
Joku mailman toiselta laidalta?
 Miten Näin pääs käymään?
Mikä mut tähän toi ja johdatti?
 Musta tuntuu, että olen ansassa.
Sellasessa vankilassa josta ei pääse pois koskaan.

Turvallisuutta ei ole kai olemassakaan, eikä aitoa rakkautta.
 Hetken, kun luulee rakastavansa ja olevansa rakastettu, niin
huomaa ettei se ole totta.
 Se on pelkkää loputonta taistelua ja pelkoa.
Kyyneliä ja kipua...
 Siitä ettei osaa olla rakkauden arvoinen ei tosin voi syyttää muita, kuin itseään.
Enkä voi syyttää siitä, kuin omaa hulluuttani että tekisin mitä vain ollakseni nyt sekaisin.

Sanat siirappina

Maanantai ja takana huonosti nukuttu yö, takana paska sunnuntai
jonka tahtoisin maalata pois kokonaan.
 En minä sillä ettei päivä olisi alkanut hyvin.
Istuskellen kotona keskustelun ympäröimänä, leipoen snicker kakkua.
Hyi miten makeaa se olikaan, vaikka hyvää.
Hyvyys taas selittää sen, kuinka kaloririkasta sen sisältö on.
Söin minä pienen palan ja nautin.

 Matka kohti helsinkiä. Tuonkin olisi voinut jättää väliin kun oli hieman huono olokin.
Loppu tuloksena huutoa, ja minulle loputonta itkua loppujen lopuksi.
 Kuinka erottaa kuka olisi se joka teki väärin ja oli syyllinen?
Enkä suostunut pyytämään anteeksi.
 Ei se ylpeydestä ole kiinni vaan siitä etten voinut hyväksyä
aikuisen miehen tekoa. Se oli enemmänkin helvetin säälittävää.
Hermostuin ja raivosin.
 Lähdin erisuuntaan, kuin muru ja muut.
 Huusin heittäväni hänen tavaransa pois kotiin päästyäni.
Ahdisti enkä lähtenytkään kotiin.
 Serkun matkaan vaelsin ja lopulta alennuin kohti paikkaa jossa oli ihmiset joille huusin.
Istuin metrossa pidätellen kyyneliä, Nähden kuinka muru ei tahdo katsoa minuun.
 Sanoi ettei tiedä kuka olen, vaikka tahtoisi.
Aiemmin tässä lähi aikoina teinkin virheen.
Virheen joka seuraa minua loppu elämäni.
Odotan päivää jolloin Teemu sanoo hyvästi ja sulkee oven perässään.
Olen likainen ollakseni tyttö joka hänen silmissään ennen loisti.

Viime yönä makasin hiljaa pimeässä huoneessani.
 Kulta tuli kysymään onko kaikki hyvin ja halasi.
Itkin ja tunsin, kuinka hän ei koko sydämmestään tahdo olla siinä ja lohduttaa.
Oli liikaa sanottavaa, mutta sanat takertuivat siirappina kurkkuuni.
 Kuinka onnistuinkaan jälleen pilaamaan mahdollisuuteni edes pieneen onneen?...

Ahdistaa yrittää olla ihminen.

Pikkuveikkaa nähden kulkenut tämä viikonloppu ja voimia hänen seurastaan imien.
 Veli on pelastus ja muistutus siitä, kuinka on vain pakko jaksaa.
Tuntuu hyvältä tietää, ettei joku tuomitse minua huolimatta siitä mitä olen tehnyt tai tulen tekemään.
 Lupauduin  mennä tekemään veli kullalle jonakin päivänä lasagnea tai jotain muuta ruokaa.
Mielelläni tarjoudun toiselle kokkaamaan, kun edessä hänellä on
itsestään huolehtimen ja tiedän sen alussa olevan hankalaa.
Osaa en kuitenkaa kai itse vielä tänäkään päivänäkään huolehtia itsestäni.
Jatkuvasti kuitenkin asetan muut ihmiset itseni edelle ja heitä kannattelen elämässä
laiminlyöden itseni.

Huomenna olisi taas koulua ja jaksettava herätä, siitä huolimatta vaikken pystyisi lainakaan nukkumaan.
 Odotellen perjantain psykiatri käyntiä.

Koulu alkoi ja kulkee kulkemistaan.
 Minulle se joka päiväinen kamppailu pysyäkseni mukana,
taistelu jaksaakseni nousta aamulla ja oven auetessa siitä poistua.
 Pelottaa tai ei, olisi vain pakko ja pakotettava itsensä.
En tahdo tuottaa pettymyksiä ihmisille, jotka iloitsevat.
He tahtovat ajatella, että minulla on vielä toivoa elämässä ja inhimillisyydessä.
 Todellisuudessa mieli ihan jotain muuta vain haluaa,
 mieli käskee nukkumaan ohi kaiken aikaa kestävän kivun.

Väsyneet maan

Huomenna kolmas päivä koulua ja hyvä "luokka" kasassa, tuttu ja toinenkin.
 Hymyillen ja yrittäen olla ihminen...
Niskasta kiinni ja koitetaan kestää elämää sekoittamatta pakkaa paeten omaa mailmaa.
Päässä puörien hulluja vääryyksiä,
 Pyörien tunteita joita ihminen ei kykene samaan ilman saamatta saatanallisia syntejä itseensä.
Kehtaa en edes kullalle sanoa, sitä tahdon ja tarvitsen.
Tarvitsen, jotta voisin hengittää ilman happi vajetta tappavaa.
 Mitä minusta on tullut tai tulee olemaan?
Koulun mukaan kokki tai tarjoilija, mutta kun näinä kahtena päivänä olen käynyt jo henkisen pakko taistelun minun mieleni mörköjen kanssa.
Kuinka sitä jaksaa vuosia? Kuinka jaksaa sitä loppu elämänsä?
 Ajatukset katoavat ja kuiskaavat hiljaa korvaani:" Lähde pois ja pakene,
lähde ja jatka elämää sekaisin. Jatka niin kuin aiemmin, ilman tulevaisuutta tai siihen mahdollisuutta".
 Huutaa minulle ja nauraa peilikuvallenni, vaa`an luvusta puhumattakaan.
Ja niin vihaan sydämmeni sykettä, joka kuljettaa veren läpi suonieni ja saan henkeä jota en edes ehkä tahdo.
 Ikävä elämää ilman tarpeita tappavia ja sanoja pään paholaisia.

Aika minua edes takaisin kuljettaa,
 sisään sumun se sulkee,
satumaata ei olekkaan se minulle naurahtaa.
 Ilma jota hengitän sieluani saastuttaa,
saattaa se minut pian paljon paljon pahempaan.
 Katson jonnekkin kauas, tietäen en voi elää tänään
enkä ehkä huomennakaan.
 Silmissä surua, niin sairaan salaisia syntejä suloisia.
Sulkee ne minut maailmaan pimeään,
 syöttää minut mieleni synkimmille sanoille
saattaen tilaan sekavaan,
 huutaen sä myrkkyä tarvitset.

by: minä ja hölmöyteni

Olen ehkä tehnyt elämäni pahimman virheen.
Ainakin se siltä nyt tuntuu.
 En voi sanoa etten olisi nauttinut olo tilasta jota en koskaan ole kokenut.
Myrkkyä suoraan itseeni ja saman tien sillä hetkellä tunne kevyt, luulin leijuvani.
Tuntui paremmalta,. kuin koskaan ja kuinka nyt kaipaankaan sitä huminaa päässäni.
 Keveys, humina, valot, tunne että voisin juosta vaikka mailman laidalle.
Olin voittamaton.

Tunne oli ihana, sen ja seuraavien tunteiden johdattamana astuinkin harhaan ja tein kaiketi
jotain jonka tahdon perua.
 Perua, jotta saan pitää rakkaani.
En muista, mutta luullakseni syövytin itseni menemällä väärän miehen matkaan peiton alle.
 En voi enää muuta, kuin pelätä jääväni yksin ja katua sitä, että olin rehellinen.
Muru minua välttää ja pakenee.

Kohti syksyä

Toka vika viikko ennen koulun alkua sujui aika sukkelasti.
 Vauhdikkaasti joskin voisin sanoa, sekä miettimättä loppuun asti yhtäkään toimintoa.
Adrealiini ryöppyjä ja loputonta hulluttelua.
 Nauttien ihmisistä ja olosta jossa ei tunne henkistä kipua.
Skipaten sen kivun ja oman pään sisäiset möröt keinoilla joita ei ehkä suositella.
Niitä keinoja kartetaan halveksuen.
 Enkä kadu hetkeäkään, tahtoisin vain takaisin niihin päiviin joita koin.

Tänään alkoi viimeinen lomaviikko.
Huojennuin, kun kuulin ystävän aloittavan samassa koulussa opiskelun.
 En joudukkaan yksin hatarin askelin kulkea kouluun ensimmäisenä päivänä.

Soley - smashed birds

Kesä tekee loppuaan ja tunnustan pelkääväni syksyä.
 Sitä, kun tulee pimeää ja koleaa.
Jokainen syksy on vetänyt minua alas päin kysymättä minulta lupaa.
Kahden viikonpäästä kulta tulee jälleen viereeni ja saan käpetyä hänen viereensä turvaan.
 Tämä kaksi viikkoa hänestä erossa karmii jo valmiiksi, vaikka hän on ollut poissa vasta muutaman tunnin.
En tiedä osaanko enää laisinkaan olla ilman häntä.
Hänen vieressään on niin helvetin turvallinen olo.
Vaikka samanaikaisesti en voi olla pelkäämättä jääväni yksin.