Pikkuveikkaa nähden kulkenut tämä viikonloppu ja voimia hänen seurastaan imien.
Veli on pelastus ja muistutus siitä, kuinka on vain pakko jaksaa.
Tuntuu hyvältä tietää, ettei joku tuomitse minua huolimatta siitä mitä olen tehnyt tai tulen tekemään.
Lupauduin mennä tekemään veli kullalle jonakin päivänä lasagnea tai jotain muuta ruokaa.
Mielelläni tarjoudun toiselle kokkaamaan, kun edessä hänellä on
itsestään huolehtimen ja tiedän sen alussa olevan hankalaa.
Osaa en kuitenkaa kai itse vielä tänäkään päivänäkään huolehtia itsestäni.
Jatkuvasti kuitenkin asetan muut ihmiset itseni edelle ja heitä kannattelen elämässä
laiminlyöden itseni.
Huomenna olisi taas koulua ja jaksettava herätä, siitä huolimatta vaikken pystyisi lainakaan nukkumaan.
Odotellen perjantain psykiatri käyntiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti