Maanantai ja takana huonosti nukuttu yö, takana paska sunnuntai
jonka tahtoisin maalata pois kokonaan.
En minä sillä ettei päivä olisi alkanut hyvin.
Istuskellen kotona keskustelun ympäröimänä, leipoen snicker kakkua.
Hyi miten makeaa se olikaan, vaikka hyvää.
Hyvyys taas selittää sen, kuinka kaloririkasta sen sisältö on.
Söin minä pienen palan ja nautin.
Matka kohti helsinkiä. Tuonkin olisi voinut jättää väliin kun oli hieman huono olokin.
Loppu tuloksena huutoa, ja minulle loputonta itkua loppujen lopuksi.
Kuinka erottaa kuka olisi se joka teki väärin ja oli syyllinen?
Enkä suostunut pyytämään anteeksi.
Ei se ylpeydestä ole kiinni vaan siitä etten voinut hyväksyä
aikuisen miehen tekoa. Se oli enemmänkin helvetin säälittävää.
Hermostuin ja raivosin.
Lähdin erisuuntaan, kuin muru ja muut.
Huusin heittäväni hänen tavaransa pois kotiin päästyäni.
Ahdisti enkä lähtenytkään kotiin.
Serkun matkaan vaelsin ja lopulta alennuin kohti paikkaa jossa oli ihmiset joille huusin.
Istuin metrossa pidätellen kyyneliä, Nähden kuinka muru ei tahdo katsoa minuun.
Sanoi ettei tiedä kuka olen, vaikka tahtoisi.
Aiemmin tässä lähi aikoina teinkin virheen.
Virheen joka seuraa minua loppu elämäni.
Odotan päivää jolloin Teemu sanoo hyvästi ja sulkee oven perässään.
Olen likainen ollakseni tyttö joka hänen silmissään ennen loisti.
Viime yönä makasin hiljaa pimeässä huoneessani.
Kulta tuli kysymään onko kaikki hyvin ja halasi.
Itkin ja tunsin, kuinka hän ei koko sydämmestään tahdo olla siinä ja lohduttaa.
Oli liikaa sanottavaa, mutta sanat takertuivat siirappina kurkkuuni.
Kuinka onnistuinkaan jälleen pilaamaan mahdollisuuteni edes pieneen onneen?...
Ahdistaa yrittää olla ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti