Voisin sanoa, että kaikki taitaa olla ihan liian solmussa.
Mun ajatukset harhailee, eikä tietenkään siellä missä pitäis.
Jokainen osa alue elämässä tuntuu hajoavan vaan tuhansiin osiin.
Eikä mikään mailman pikaliima auta niitä korjaamaan.
Musta tuntuu kans siltä, tai oikeestaan tiedän, että
mun arvot kaikessa on kääntynyt täysin päälaelleen ja olen ihminen
joksi en koskaan uskonut muuttuvani.
Vaikka toisaalta en enää tiedä edes kuka olen.
Joku mailman toiselta laidalta?
Miten Näin pääs käymään?
Mikä mut tähän toi ja johdatti?
Musta tuntuu, että olen ansassa.
Sellasessa vankilassa josta ei pääse pois koskaan.
Turvallisuutta ei ole kai olemassakaan, eikä aitoa rakkautta.
Hetken, kun luulee rakastavansa ja olevansa rakastettu, niin
huomaa ettei se ole totta.
Se on pelkkää loputonta taistelua ja pelkoa.
Kyyneliä ja kipua...
Siitä ettei osaa olla rakkauden arvoinen ei tosin voi syyttää muita, kuin itseään.
Enkä voi syyttää siitä, kuin omaa hulluuttani että tekisin mitä vain ollakseni nyt sekaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti