secret song

sunday

Seinät tuntuu kaatuvan niskaan..
 Joka kerta, kun asiat tuntuvat olevan edes hieman raiteillaan
kaatuu ämpärillinen paskaa niskaan..
Joka kerta. Eikä tälle ole poikkeuksia.

Nyt vain vaietaan ja odotellaan...
 Positiivist'ä kyllä, kulta tuli kotiin tänään.
Itse kyllä olin niin unessa etten kyennyt mihinkään, mutta
ystävä rakas avasi sentään oven.

Eilen tuli käytyä Pekan kanssa elokuvissa, ja syömässä.
 Pohdittiin sitä, että ihme ettei ole perjantai 13.
Illan viettoemme oli, kuin epäonnisten sattumuksien sarja.
 Ja poika söi falafel hampparini vahingossa, ihmetellen vain
"kanapihvin" hiivaista makua..
Ehheh..
 Isänmaallinen mies oli ihan jees.
Parempikin toki olisi voinut olla, mutta seura teki tepposensa
ja minulla oli kivaa, oikeasti!
 Ystävä pitää kädestäni, vaikka tuulisi kuinka.
Ei irrota ennakkoluuloisesti, eikä luulottomasti.

Ehkä en hetkeen lähde ihmisten ilmoille, tai sitten juuri lähdenkin enkä
jää kotiin..
Liikaahan aikaa täällä on vietetty.
Ja pelätty, ettei nähdä huomista.
 Jospa sitten huomenna varaisin sen lääkärin, tai menen päivystykseen.
Tuskin nämä monta päivää kestäneet rintakivut ovat normaaleja..
Puhumattakaan, ohella olevista muista vaivoista ja kivuista.

Enkä minä halua kuolla.
 Tulee se rauha tai ei,
 niin en ole valmis vielä ottamaan asiasta selvää.

fix you
just close your eyes while you're listening, and all your worries and pain will disappear.

Rakastan kultaa.. siitä ei ole epäilystäkään!
 enemmän, kuin ketään tai mitään.
Olisipa jo huominen, ja poika tulis kotiin.

jouluilua

love & other drugs

Kasvan, kun aika kuluu.
Minä vanhenen, mutta lyhistyn päivä päivältä vain enemmän.
 Kaadun, kun minua heikottaa.
Nukun, kun en jaksa olla todellinen.

Joulu ei tunnu tänäkään vuonna juuri miltään.
 Korkeintaan se ahdistaa ja stressaa.
Vielä hetki sittenhän tämä aika oli, kuin taikaa.
Oli lämmin villasukat jalassa ja hymyilytti, kun kaupassa soi
joululaulut.
 Näinä hetkinä petteripunakuonot saa minut voimaan pahoin.
En tahdo olla joulukuussa olemassa.
En tahdo muistaa miten tästä olen joskus nauttinut, sillä enää en osaa.
Ilman perhettä ei joulu ole joulu, se ei ole mitään muuta kuin vaan vesisadetta syksynlailla.
Ilman toivoa ei tule onnea, eikä kotia ole olemassakaan.

Haluaisin huutaa, huutaa niin korkealta ja kaukaa ettei ääneni sen jälkeen kantaisi.
 Miksi minun on suljettava kaikki salaisuudet meidän kahden väliin, jos toinen saa
kertoa kelle tahansa.. Mitä tahansa...
 shh.. en tahdo olla salaisuuksien muuri.
En enää.
 En tiedä edes tahdonko olla enää tässä ja nyt.
Onko näin hyvä, vai onko parempi luovuttaa?
Ainakin silloin olisi hieman helpompaa.
 Kukaan ei enää pitäisi kiinni minusta, ja olisin vapaa lentämään kauas pois.
Voisin viimein sanoa ja naurahtaa, heihei ja tavataan ensielämässä.

 Tuntuu pahalta sanoa ääneen, etten usko meidän olevan olemassa enää ollenkaan.
Sattuu, jopa niin etten kyyneliä kykene pidättämään.
 En kuitenkaan tahdo olla yksin.
 Vaikka jokatapauksessa olen enemmän yksin nyt, kuin koskaan.
Hän vei sieluni, ja minut aivan kokonaan.
Rakastaminen sopii ehkä joillekkin, muttei minulle sitten alkuunkaan.

cold-go away

vittu!

Vuodet vaihtuu, mutta minä en muutu vaikka yrittäisin kuinka.

On päästävä pois.
 Niin kauas, kuin jalkani jaksavat minua kuljettaa.

Said i'm not afraid, that am brave enough.

En enää tiedä pitäiskö minun itkeä vai nauraa..
 Olla vaiko ei olla.
Lähteä vai jäädä.
 Huudan heihei, mutta vaieten hukkuessani juoksuhiekkaan.

Tänään ei ole valoisaa, lumestakaan kun ei ole tietoakaan.
 Musta joulu, mikä sen hienompaa?
Kaipa se kuvastaa meidän melankoliaa.
 Tältähän kaikki kuitenkin minun silmin katsottuna näyttää.
Jos ei ole tarpeeksi harmaata, niin hetkessä kaikki kuitenkin sumenee...
 Jos tuntuu hetken siltä, että voisi jopa hymyillä saa aina pian
todeta ettei kannata.
 Eikä äänet lakkaa huutamasta minulle.
Mieleni ei hiljene, eikä se sammu vaikka joisi kymmenen pulloa koskenkorvaa.
 Älä luota, älä kuuntele, älä katso silmiin ja ole itse jälleen sinisilmäinen.
Mikään ei ole ikuista.
Aika kuluu ja me harmaannumme.

Yhdestä asiasta kuitenkin olen varmempi, kuin koskaan.
 En ole onnellinen, enkä saavuta sitä koskaan.
En ainakaan tässä elämässä.
En tällä tavalla.

Pelkään elää,
 mutten uskalla lakata hengittämästäkään.
 En voi lakata ajattelemasta sitä, että entä jos kipu ei lakkaakkaan..
Entä jos se ei turrukkaan ja tuonpuoleinen ruoskii minua kaikista virheistä joita olen
tehnyt uudestaan ja uudestaan.
Oppimatta virheistäni, mutta maksaen tuhansin kerroin veroni.
 maksan aina rakkaillani, menettäen heidät yhden kerrallaan.
Kipeästi, mutta lopulta menettäen jokaisen muruakin myöten.

Kumpa löytäisin käden joka tarttuisi omaani.
Päästämättä irti,
 Luvaten olla ja jäädä luokseni lähtemättä vaikka sattuu.
 Sellaisen joka ei irrtota otettaan vaikka myrsky ei laantuisikaan.

Pelottaa...
 Pelkään ettei mua varten olekkaan pelastajaa, ei supersankaria vaikka kaikilla muilla on.
Pelkään etten riitä koskaan, etten ylety koskaan tarpeeksi korkealle saavuttaakseni onnea.
Yletyn vain alimpiin lämmön aalltoihin auringosta.
Niihin jotka saavat ihon kanan lihalle ja hampaat kalisemaan.

...

Viime yö, se oli toisaalta ihan kamala.
Toisaalta mailman ihanin, ehkä.
Kun teemu oli täällä, pystyin vähäsen hengittämään keveämmin.
Olisin halunnut sen viereen, enkä meinannut uskaltaa nukahtaa.
Olin varma ettei poika ole täällä enää herättyäni.
Emmekä me saaneet puhuttua edes.
Ja pelotti..
 Minä itkin hieman, mutta sitäkin tein vähemmän kun luulin.
Kyyneleet varmaan ovat jo loppuneet, tai sitten en varmaan vain alitajuisesti
kehtaa tai uskalla itkeä hänelle.
 En tahdo ärsyttää, en olla säälittävä. Haluan vain mahdollisuuden.
Mutta tapa joilla nuo silmät minua katsoo, siinä on jotain
surullista, ripaus inhoa ja jotain jota en tunnista.
 Sitten minun katseestani ei edes puhuta...
Ihana epätoivo valtaa mielen heti herättyä.
 Mutta tässä elämäni on nyt ja pysyy..
Miten kestän tämän kaiken?
 Kuka minua nyt halaa, tai kuka pitää minusta nyt kiinni?
Ei siinä muuten mitään, muttei kukaan pysty minua lohduttamaan samalla tapaa,
kun kulta. Tai siis kulta joka ei minua halua-
Anteeksi etten ole tarpeeksi sinulle,
Anteeksi etten riitä.

Poika taitaa nukkua vielä.
 Yöllä musta kyllä tuntui, ettei se vaan tahdo minun huomaavan että heräsi
kun pussasin kaulaa ja vähän silitin.
Yritin varoen herättää, sanoen että tulisit viereeni nukkumaan.
Kuinka pahalta se voikaan tuntua, kun hän nukkuu samassa asunnossa mutten
voi van kömpiä viereen niinkun vielä hetki sitten.

Tekisin aamupalaa, mutten uskalla.
Tahtoisin laittaa pojalle mailman parhaan aamiaisen, mutta turhaan minä
pääpilvissä lojun. Ei aamupalat, eikä mitkään mailman parhaat ateriat auta.
Ei se näe, ei se kuule minua.
Olen ilmaa, olen vain pahaa.
Anteeksi.
Mutta ehkä ansaitsen tämän kaiken.

En minä osaa olla, en halua edes ilman kultaa..

En oo varmaan koskaan itkenyt näin paljon...
 En oo ollut näin uneton ja toimintakyvytön, en näin hajalla.
Kumpa äiti vois auttaa mua selviimään.
Kumpa mä tietäisin miten sulkea kaikki tunteet, kuinka lakata vaan rakastamasta?
En halua huomista, en mä uskalla herätä.

ja sattuu vaan niin saatanasti

Uudenlaista kipua.

 Koko todellisuuteni muuttuu täysin illuusioksi.

Kaikki hohto ja valo, pieniä säteitä myöten sammuu.

Vesi lakkaa virtaamasta, tuuli puhaltamasta,

aurinko laskee, se pimenee eikä nouse enää aamulla.

 Kaikki elävä kuihtuu, kuolee ja maatuu, kuin syksyn jättämät

lehvet pakkas roudan alle.

 Minä kuvani haihtuu.

Peili irvistää, peli on menetetty.

 Minut on jätetty. Viimeisetkin pisarat elämää juotu.

Kuinka minä voisin ikinä oppia elämään uudelleen?

 Sattuu nyt vaan niin saatanasti, etten tiedä miten tämän

kaiken voin kestää.

 rakastan liian paljon, rakastan makeasti, happamasti,suolaisesti,

liikaa jokaisesta ilman suunnasta, jokaisesta solusta.

..

Pala entistä elämää,

 Sitä jossa kelluin pääpilvissä,

nousten aamuisin välittämättä peikoista.

 Kirvelee, kirvelee niin saatanasti.

Rakastan vain poikaa enemmän, kuin itseäni.

Enemmän, kuin elämää.

 Sen menettäessä murtuu koko mailma vieden todellisuuden mukanaan.

Koti sortuu, ontuu tuhkaksi.

 Sama se asunko missä, sama se olenko olemassa,

kaiken peittää ikävä, rakkauden sokaisema ja tappama minä olen.

 

hyviä hetkiä huonojen jälkeen, kiertäen ikuista noidan kehää

Rakastan syksyä, mutta tänä vuonna se on tuonu vaan liikaa surullia sateita.

 Kyyneliä silmäkulmissa.

Viime syksynä olin sentään varma edes yhdestä asiasta elämässäni.

Ja tänä vuonna en ole varma edes siitä heräänkö huomenna.

 Tai heräänkö tyhjään asuntoon, yksinäisyyteen.

Jätettynä juoksuhiekkaan.
 Kuitenkaan en voi olla rakastamatta kaikkia kauniita värejä.
Sateiden mukana saapuvia villasukkia ja kynttilöitä.
 Muttei koti illat mielenvanikalassa ole kovinkaan kotoisia.
Voi tätä melankoliaa.

Seinät tuntuu kaatuvan niskaan..
 Joka kerta, kun asiat tuntuvat olevan edes hieman raiteillaan
kaatuu ämpärillinen paskaa niskaan..
Joka kerta. Eikä tälle ole poikkeuksia.

Viime viikolla käväisin sitten ambulanssilla sairaalassa.
 Olin varma, että nyt se on menoa.
Sakotusta siitä, etten ole huolehtinut kehostani, omasta temppelistäni.
Rangaistus itseni ja terveyteni laiminlyömisestä.
Ja kenties ripaus kanelilla maustettuja virheitä joita en saa tekemättömiksi.
Katumusta, kun en osaa karkuun juosta.
 Muistikatkos olisikin ihan kiva, kun kaikki paha jäisi jälkeeni.
Ja voisin elää jälleen normaalisti, ainakin hieman keveämmin.
 Äänet takaraivossa vaikenisivat.
En kuulisi näitä morkkiksia enää koskaan.
 "Anteeksi, että olen olemassa".

Viimeiset melkein vuorokausi ollaan sentään kullan kanssa
oltu riitelemättä..
Ihmeitähän tapahtuu sittenkin!? kai.
Mutten nuolaise ennen, kuin tipahtaa.
 Ollaan juteltu tunteja, läpi mannerten kahlattu ja koetettu selvittää epäonneamme.
Minä olen hienosti hillinnyt tunnekuohoni.
Kaiken sen kiukun joka polttelee sisuskalujani.

Käytiin jumbossa.
Oli kivaa, kun ei miehen suusta perus valitusvirsiä soinut.
 Olisipa useammin tälläistä.
Rakkautta ja rauhaa, naurua ja huonolla huumorintajulla maustettuja vitsejä.
Niitä vitsejä, kun kukaan muu ei voi koskaan ymmärtää.
 Ei kukaan osaa minua samalla tavalla tulkita, kuin kulta.
Sydänkäpynen.
 Sydäntä lämmittää, kun näkee pojan huulilla hymyn jonka minä sain aikaan.
Ostin sille hupparin uuden, sellaisen hienon!
Ja kullalla on kiitollinen ja ylpeä hymy huulillaan.
 Näin illalla vaan on kovin väsynyt.
Enkä minä osaa olla yhtään uupunut, en ainakaan oikealta osa-alueelta.

"Syksy jotenki piristää kummasti, mutta samalla se

salakavalasti vetää minua yksinäisyyteen.

Peiton alle pimeään ja lämpimään.

Nyt suoraan sanottuna tekis mieli hengittää elämää, 

 hillua kaupungin yössä.

Pään jos saisin sekasin, ja olo ei olis raukee niin ois aika kiva."

Noin eilen ja tänään minua pelottaa..
 Hauras elämäni jälleen pisteessä pimeällä puolen mailmaa.
Ja, kun tuntee kuinka toinen läheltäsi hiljalleen häviää.
Yksin on kylmempi syksy.
 Eihän mikään ole ikuista.
 Niin me toistellaan, muttei sitä kuitenkaan
sisäistetä.
 Aina menettämin sattuu, siltä ei pelastu kukaan.
hollywood undead - believe

Under And Over It

Jostakin syystä viime aikoina on tullut taas ajateltua ihan liian paljon.
Liikaa aikaa, liikaa ihmisiä ja olemattomia ihmeitä.
 Jonkin näköinen motivaatio tullut elämän parannukseen..
Itseni muuttamiseen enkeliksi, jonka siivet eivät ratkea liitoksistaan jo ajatellessa huomista.
Mutta näitähän tulee ja menee..
 Tuskin tälläkään kertaa mikään kantaa minua
kauemmaksi näistä sotkuisista saduista.

Vaa`an viisarit ovat ottaneet suunnan etelään.
Alemmas matkataan, suupielet kohti korvia ja henki kulkee keveän raikkaasti.
 Taitaa olla karutotuus, että olen hieman vääristynyt ja hullu.
Mutta vain onnellisempi, kun voin kohdata peilikuvani kuolematta omaan häpeään.
 Kuitenkin mielialat ovat kovin ailahtelevaisia,
  ainahan ne ovat olleet..
Tänään tuntuu tältä ja huomenna taas itketään.
Nyt tuntuu tyytyväisemmältä, kun aikoihin ja tupakan jälkeen taas
tuntuu turhaantuneelta tähän ikuisees puntarin kyttäämiseen.
 Oman kehon kuuntelu, kun on mahdotonta.
Miksi lihaksia kolottaa jatkuvasti?
Eikä jalat kanna minua edes naapuriin kahville.
Mutta kyllä ruoka maistuu, siitä ei ole ongelmaa.
Pitää vain muistaa välillä hengähtää,
 sitten miettiä mikä on oikeasti ravintoa mitä tarvitsen.

Asiasta puheen ollen..
 Huoli pikku prinsessastani kasvaa kasvamistaan.
Enkä voi olla syyttämättä itseäni siitä, että olen ollut mailman huonoin
esimerkki pikkuisilleni. Siskoille...
 Näen niin itseni tytössä, näen ne vaiheet, kuulen ne huudot pimeästä.
Tunnen sen polttavan vihan mailmaa kohtaan joka kohtelee epäreilusti.
 Itseinho on tappavaa tuotosta mieleltä.
Omaa taisteluani en ole koskaan voittanut, ja lopulta olen luovuttanut.
Mutta voin sotia rakkaani rinnalla.
 Sisko kultaa en jätä yksin sinne vallihautaan joka minut hukutti.
Täytyy vain olla tälläkertaa viisaampi, ovelampi ja vahvempi.
Antaa hieman valtaa, mutta vihollisen luottamuksen saavutettua iskeä ja ivallisesti
nauraen teljettävä lukkojen taakse.
Pidän kädestä kiinni tiukasti, enkä otettani irrota vaikka se minulta vaatisi oman
mailmani!
I miss my mind the most...