Johanna Kurkela - Veitsenterällä

 Et enää tunne.

Älä huoli, en minäkään tunne itseäni.

Enkä tunne sinua.

En tunne meitä, eikä meitä olekkaan.

Ollut ikuisuuteen.

Enkä minä ollut se joka päätti luovuttaa.

Minä en olisi päästänyt irti sinusta kovassakaan tuulessa.

Yksin ei vaiin jaksa kovinkaan kauaa kannatella kahta.

Kannatella, kun ei jaksa edes itseään pitää pinnalla.

joten voimat vain hupevnevat, vaikka niitä ei edes käyttäisi.

Pelkään.. Sillä en enää jaksa pitää kiinni.

Ja annan kaiken kadota, annan itseni vajota.

Kovasti pidän kiinni siitä, että jaksan uskoa siihen, että me ollaan oltu ennen olememassa.

Tahdon muistaa jotain, josta en koskaan ollut täysin varma.

pienen hetken pätkä eilisiä ajatuksia

 Tuhannet mun kasvot.

Pelkään koko ajan pilanneeni kaiken lopullisesti.

tehneeni viimeisen virheen, viimeisen rikkeen jota edes en huomannut.

Ennen, kuin olikin jo liian myöhä.

En puhu nyt mistään tietyistä asiasta tai aihepiiristä, vain ylipäätänsä.

Koko elämästäni,

 joka on tuntunut vain helvetillisen pitkältä sattumusten sarjalta.

Nyt voinkin miettiä, miksen minä voinut saada edes ehjää kotia.

En tahtonut rikkinäistä perhettä,  enkä taloa jonka lattia lankut lahoavat, kuin 

autiotalossa.

 Koko elämä läpi varoen askelmia halki talon, josta ei minulle ollut ulospääsyä.

Toisin, kuin veljelläni.

Jessellä on isä, isä jonka luokse pystyi muuttamaan, kun koti olot kävit

sietämättömäksi.

En kai koskaan valittanut, kun todella pitkään luulin kaiken kuuluvan kuvaan.

Kaiken sen alistamisen, halveksunnan, alkoholismin, väkivallan, ulkopuolisen olon.

Vaikka liian nuoresta asti opin vain pistämään läheiset edelleni.

Rakkaimmat, kuten pikkusiskot.

Teille olisin antanut koko sieluni, jos en olisi ollut pelkuri ja paennut.

Lähtenyt pois kotoa, heti tilaisuuden tultua.

Ja aivan liian aikaisin.

SIll' nythän olen 22 kai? enkä osaa elää mitenkään päin.

Kultaa rakastan, niin että se sattuu lakkaamatta.

Koko sydämmestäni, tai sen rippeillä.

Osilla jotka eivät vielä ole vaurioituneet.

Ja sitten ne hajonneet osat lopulta aina mokaavat.
Ne aikaajoin ottaa minusta vallan, kuin itse katoaisin kokonaan.
Enkä voi sille mitään.
Mutta kuinka, sen selittää selvällä suomella muille?
Niin etteivät sanat olisivat pelkkää hepreaa,
tai niin hiljaisia ettei niitä kuule kukaan, vaikka tuuli olisi tyyni eikä
kaupunki hengittäisi.

näin sumein silmin on kaikki kauniimpaa.

eikä satu samalla tavalla, kuin aina.

se kipu katoaa, tai peittyy alle onnen.

Vale onnen.

pakko päästä katkolle.

pienestä palasta revitään palasia koko maailmalle

Mikään ei ole sen suuremmin muuttunut.
 Minä ehkä hieman olen sitä vastaan sotinut ja kutistunut.
Kuihtunut joka päivä, joka päivä pala kerrallaan on osa minua kadonnut.
Niin henkisesti, kuin fyysisestikkin.
 Yksinäisyys, vielä vasten tahtoani.
Niimpä voin häpeissäni myöntää peili kuvani vilauttavan sitä tuttua hymyään.
Sitä samaa ja saastaista.
 Tuijotuskilpailussa itseni kanssa jään niin tappiolle, etten tunnista omia kasvojanikaan.
Koko kehokuvasta puhumattakaan.
Kun en ole varma enään mistään, en erota ääriviivoja laisinkaan ja saan vain pohtia
miksi aina sattuu kaikkialle.
 Jokainen ruumiin osani huutaa minulle kirosanoja.
"vittu, sinä saastainen sekasikiö, etkö tätä parempaan pysty?"
Ja lyhistyen lattialle linnunpojan lailla minä mumisten toistelen että yritän minä yritän, mutta minä en jaksa.
Kun juna-asemallekkin matka tuntuu aina siltä viimeiltä.
 Alikulussa jokaiseen soluun polttaa, sattuu ja kirvele.
Hengitys ei kulje ja kehoni on, kuin yli kypsää spaghettia.
Sitä vehnästä tehtyä pullaa, roskaa.

Paino ei nouse, onneksi kai.
Muttei se kovin hurjaa tahtia laskekkaan.
 Tosin pieni ääni, se ääni joka olen minä huokaisee helpotuksesta.
ja sitten korvissani vaan soi se sama virsi, joka on kuultu jo turhankin moneen otteeseen.
Pelkään kuolemaa.
 Pelkään sitä ihan helvetisti, mutta silti se tuntuu olevan ainoa joka ymmärtää.
Se ottaa siipien suojaa ja silittää minut uneen, se suutelee otsaa hellästi ja lupaa ettei pian satu.

touhutorstai tai sit ei ihan, mutta jostainhan se on aloitettava.

Matkattiin tiksiin, mutta spontaanisti ja me ei edes riidelty!

Biisin sanat on aika osuvat.

Tänään olis ollu kympiltä se asunto juttu vinkissä.

Mutta skippasin, kuten viimeksikin.

Heräsin tai no päätin olevani jälleen jotenki elävien kirjoissa siihen aikaan.

Toinen yö putkeen sängyn pohjalla pyörien, eikä loppua näy.

Kun ajatukset eivät vaan hiljene sitten millään.

Minulla on kai vaan liikaa painolastia taakkanani, 

enkä tiedä mistä aloittaa jotta se kevenisi.

Kipeän koiven kanssa en vaivaudu edes aamupalaa hakemaan itselleni.

Verhojen lomasta suorastaan paistaa apeus sekä melankolia.

Ilma on taas mitä mahtavin,

 eli tänääkään ei tarvitse yrittää sopeutua.

Hiusten värjäys meni vähän päin helvettiä, muttei mua edes haittaa.

Lähinnä naurattaa, harakalta mä näytin jo aiemminkin.

Nyt ehkä jopa variksenpelättimeltä.

Ensinnäkään väri ei riittänyt koko tukkaan, 

eikä tarttunut läheskään kakkialle toivotulla tavalla.

Ehkä pitäydyn niissä shokki väreissä mikäli

säväytystä kaipaan.

Kun sattuu kaikkialle,

joka osaan kehossani niin pakkohan kipua

on vähän edes turruttaa.

Mutta jotain positiivista tälle torstaille, nimittäin

mun paino ei ollutkaan noussut... ei yhtään.

vaaka näyttää 35,9 ei tyhjällä vatsalla edes.

Jokunen ateria tai päivä on tainnut jäädä elämättä?

Stella - Lumottu

aaaarh

Ahdistuksen määrä on jälleen katossa.

Riemu joka repii sisuskalujani,

 nousee jopa sen katon rajan yläpuolelle.

Olen minä havainnut sen, että kotona ollessa ahdistaa aina enempi.

Yksin täällä, seinien sisällä joita verhoaa irvikuvia eilisestä ja huomisesta.

muistojen kolisevat luurangot saattavat vain naurahtaa, kun itken toistamiseen...

Ennen en sentään ollut yksin.

Minulla oli kulta, ja olin varma että mikään ei voi häntä minulta viedä.

Olin varma, että hän rakastaa minua puhtaasti ja täysin ehdoitta.

Kummatkin ollaan tehty huonoja valintoja,

myös virheitä.

Muttei kukaan ole täydellinen.

Ei me yhdessä olla oltu sitten talven katkoreissun jälkeen.

Ollaan me jotain leikitty, kesän alussa ehkä sanattomasti yritetty mutta tuloksetta.

Poika pakenee, kun yritän häntä tavoittaa.

Sanoisin, että no paetkoon.

Mutten pysty, en nyt enkä tuskin koskaan.

Mutta, jos jostain olen varma niin siitä,

etten pysty enää koskaan luottamaan yhteekään ihmiseen.

En mieheen enkä naiseen.

Mikään, kun ei ole ikuista.

Ja lopulta jokainen meistä on yksin.

fuuck, tarvitsen vedot vaikkei nekään vaan auta.

"Elämä on ihanaa, vaikka olemmekin täällä kärsiäksemme.

 Minun mielestäni hän on rikkain,

 joka voi eniten kärsiä."

                                                                                                — Jean Sibelius
En ole täysin varma voinko samaistua kyseiseen lauseeseen.Tai aforismiin, mutta jokin siinä piilee.Ehkä koko totuus?Jos antaa itselleen armoa uskaltaa uskoa siihen.

Mitähän sitä nyt sanoisi, mistään.

Koko elämä tuntuu menneen täysin päälaelleen,

kaikki on muuttanut muotoaan ja en tunnista kenenkään kasvoja.

En erota hyvää enkä pahaa, korkeintaan

kaikki pahuus vetää minua magneetin tavoin itseensä.

Kaikki joskus mokaavat, mutta

minä mokaan aina!

Jos  sitä katkolle menoa miettis oikeesti.

Aikuisten oikeesti menisin torstaina h-klinikan päivystyksee ja katkojonoo.

Sais hetken hengähtää tätä koko helvetin elämää.

Samalla tekisin onnelliseksi muut.

Ehkä jopa itseni joskus.

En minä tiedä miltä minusta tuntuu.

Tai tiedän ,
mutten vain uskalla paljastaa totuuden kasvoja itselleni.

En vielä.

Jos vähän aikaa.

Tai huomenna?

Vitun Kova Ääni m. Yona - Harson Läpi

Life Of Agony - Heroin Dreams

Soja - Not Done Yet

Soja - Not Done Yet

En saa puettua mitään sanoiksi, jolloin lauseet katoaa olemasta kokonaan.

En muista kuka olen, 

tai mistä olen,

ja mietin liiaksikin sitä, että miksi minä olen täällä?

Tarkoitus kai ei ollut alunperin olla pelkkää yhteiskunnan pohjasakkaa.

no.. joka tapauksessa minä olen tässä ja nyt.

Istun keskellä helvettiä luovuttamisen partaalla,

parkuen äitiä päivin öin.

Muttei se kuule, kun kultakaan ei kuule.

Kukaan ei voi kuulla,

ja eilen sanoin viimein sen ääneen että kukaan ei voi koskaan auttaa.

Minulle ei ole pelastusta,

johtuu se sitten uskon puutteestaa tai mistä tahansa!

tiistai, vaikkei sillä ole väliä vaikka olisi lauantai.

Koko elämä kiitää ohitseni. 

Enkä suostu katsomaan totuutta silmiin, vaikka se seisoo edessäni.

Liian lähellä koko ajan aiheuttaen ahdistusta.

 Edes takas, samaa rataa, noidan kehää kierrän enkä voi olla sanomatta

ettenkö pelkäisi kuolemaa.

 Mutta enemmän pelkään että jään yksin, niin ettei edes

oma varjoni seuraa minua katu kivetyksiä pitkin.

Teemun kanssa me ollaan yhdessä, taas. 

 Kun vaan en osaa olla rakastamatta, mutta masokistista puuhaa tää on...

Verta valuu vaikkei haavoja ole lainkaan, ja sattuu vaikkei edes tuuli puhalla ihollani.

 Osa minusta jaksaa edelleen, uskoa ja toivoa,

joku pieni pala minusta jopa unelmoi aina välillä, mutta kulta ei tunnu olevan läsnä.

En tunne sitä kuinka se rakastaa. Ääni on kylmä, kolea ja paleltaa, kun se ei edes halaa.

 Olen tehnyt ehkä tuhat virhettä, 

tehnyt asioita ilman yhtään ajatusten kulkua.

Mutta jos vaan voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Jättäen kaiken tämän paskan taaksemme.

 Jos minä ja hän oltaisiin vahvoja vielä jonain päivänä ja koko mailma olisi meille.

Onni ottaisi meistä kahdesta kiinni, kun ollaan eksyneitä.

Mut... Katkoa mä tarviin, muuten kuolen varmaan ennen kun vuosia tulee 25...

Tätä rataa ei kannata kokeilla, sen voin sanoa ettei se tuska mihinkään mene vaikka

vetää, kuinka tai mitä.. Mikään ei tuo sitä onnea josta puhutaan, mutten ole saanut vieläkään sitä edes katsoa lähempää.

Silmät kii katsotaan
Pystyykö tuuleen nojaamaan
Silmät kii
Sä huusit ettet pelkää kuolemaa

ei mulla muuta...

Ton biisin lyricat aiheuttaa mulle kylmät väreet.

Onko enää missään järkeä?

Kun en osaa elää edes pienessä hetkessä.

Aika vaan kuluu, ja minä en muutu, kun mikään muukaan ei muutu.

Tänään lääkärissä oivalsin sen, että siitä lähtien kun

sairastuin syömishäiriöön joskus 12-13 vuotiaana, on koko elämäni

ollut yhtä alamäkeä.

Eikä ennen sitäkään se kovinkaan korkealla ollut.

"Enkä mä pysty selviimään

kun aina sekaisin pistät mun pään
Päivällä leikin normaalii
Kuin muka olisin elämässä kii"

Edelleen aamutupakalla hetken mietin, miksikö maa on niin vihreä?

Missä kylmä ja kolea, märkiä sukkia laskemattakaan.

Sen pitäisi tarkoittaa heihei masennukset sun muut, mutta edelleen

odotan maniaakin,

Energiaa, pienen tytön sisällä tanssivin hetkien elämästi täysillä kerrankin.

Jps keksisin osaisin liitäisin täältä pois välittömästi.

niin kuas että kaikki elämä katoaa, ja tahtoessani

saisin mahdollisuuden aloittaa alusta!

Mutta loppun, kun miettii tajuaa.

 ettei todellakaan eläisi edes sitä yhtä vuotta uudelleen.

Joka paikassa, kun piilee tuska.

Se paha, joka syö ja syö, se ottaa kaiken muttei anna mitään.

Vain sen ettei pelkää enää kuolemaa.

Sitä odotetaan, mutta kukapa kertoisin milloin viisarit lakkaa liikkumasta.

Kuka kertoo, mitltä se tuntuu? 

Toivon kovin ettei siellä jossain (luultavasti matojen syötävänä maan alla)

olisi ikävää, sana kaipuu olisi vain entistä elämää.

Some people laugh, some people cry Some people live, some people die

"Sydämeni, vaikka vannoin
Sitä koskaan antais en
Silmän välttäessä
Rikoin tuon lupauksen

Vuokses sun"

Viimeinen vuorokausi on ollut...

no miten sen sanoisikaan, kun en tiedä mikä on totta ja mikä tarua?

En erota päivää yöstä,

en unta todesta, 

en ole ja silti sattuu, kun 

"Sinä maalaat mieleni niin kauniiksi
Kuin huume suonissani loputtomasti virtaa
Sinä jäät minun sisääni ja aikojen halki
Rakkautemme virtaa

On hetkiä kun en tahdo muistaa
Aikaa kuilun reunalla
Näen kaiken kauniimpana
Sinun vuoksesi"

En oikeen tiedä, miten saisin itseäni niskasta kiinni.

Kun pitää olla ja täytyy jaksaa juosta, 

Pakko pitää sumu silmissä,

ettei näkisi sitä mitä pelkää eniten,

ettei tuntisi tätä kaikkea,

En edes pidätä hengitystä, mutta minulla ei ole tilaa hengittää.

Kohta taas se pussaa ja sulkee oven perässään.

Kivuttomasti ja unohtaa kaiken taakseen.

                                               Kaikki vaan katoaa ja mä olen vaan pahaa unta, 

                                                      sä mulle kulta ja tyhmänä uskon aina kaiken,

vaikkei aiemmatkaan haavaat oo parantunu.

Ne eivät koskaan arpeudu, ja loputtomiin sattuu ja sattuu.

Mitä on elämä?

Mistä sen löytää?

Entä miten elää, ellei usko yhtään itseensä.

Niin monesti on tallottu, rikottu, rikki revitty ja viety kaikki.

En voi, kumminkaan kieltää etteikö elämä

erikulmasta katsoen paljon täynnä hetkiä unelmista.

muistikuvia ainakin.

Melkeen voisin sanoa, että vituttaa niin ettei muita tunnetiloja ole minulle.

Tahtoisin huutaa.

Huutaa!!

 Juuri niin helvetin hullusti, ettei ääntä lähtisi seuraavaan viikkoon.

Saisin viimein, sen syyn vaan kadota kuoppaan jota olen kaivanut alleni.

Tekosyy olla vähän vähemmän olemassa,

hyvä syy olla sekaisin ja nauraa ajatellessa kuolemaa.

Sumun seassa voin sanoa etten välitä,

ettei haittaa, ei satu ja lisään

lauseen loppuun rumia sanoja, jotka takuulla kirpasee.

Nytkään en oikeen muista, millon oon ollut tässä mailmassa viimeksi.

Kun en uskalla edes yrittää,

kun en osaa kuitenkaan,

Sen näkee jos toinen edes yrittää itkeä salaa,

ja turhaan se on valehdellu koskaan..

Ja kai se joskus luuli, etten mä huomaa.

En kai koskaan oo ollut, saman veroinen.

Aina se vähän liian vaikee, 

hölmö, jolta on lähtenyt melkeen kaikki muutmit laaksosta.

pics