Never stop

Istun hetkessä jossa en tiedä mitä tahdon itseltäni.
Toivoin liikoja vielä viime viikolla ja olin päättäväinen.
Huomattavasti motivaationi kaikkeen on luisunut jälleen
pohjalukemiin.
Mieli alani vaihtelee rajusti.
perjantaina sairaanhoitajan juttusilla tuli taas itkuinen olo.
En millään kyennyt olemaan hiljaa tunteistani.
En kyennyt kieltämään olevani melkoisen pohjalla jälleen.
On niin kurjaa myöntää olevansa heikko,
Minunhan pitäisi olla jo parantunut?
Olen vain rikkinäinen sielu, satutettu sydän.
"ahdistaa taas joka helvetin hetki, itkettää vaikka ei pitäisi. Kiukuttelen rakkaimmilleni tarkoittamatta pahaa. En osaa edes kuvailla sitä miten väsynyt olen enkä jaksa taistella edes minuuttia"

kerroin kuinka jatkan oksentelua vaikka se pahentaa oloa.
Kerroin kuinka tahdon kuihtua pois ja paeta kaikkea.
En jaksaisi käydä pajalla vaikka tiedän sen pitävän minua
kiinni elämässä.
En jaksa herätä aamuisin, en jaksa hymyillä ja puhua.

Kirjoitus taitonikin luisuvat roskakoriin kun en tiedä mitä kertoa,
en tiedä miten puhutella lukijoita tai itseäni.

Eilinen päivä oli katastrooffi kohdaltani.
Oli järkyttävä krapula ja "anopin" 50.vuotis juhlat.
Minä, kun vain tein kuolemaa.
Söin kaikkea söin aivan liikaa ja oksensin.
Oksentelin siihen asti kunnes illalla nukahdin rakkaan kainaloon.
En puhu ääneen jesperin kanssa siitä mitä teen,
mutta hän tietää.
Hän ei uskalla minulle mitään sanoa vaikka niin toivon hänen
kieltävän ja auttavan.
Pelkään kuolevani jollen lopeta tätä.

tahdon olla syömättä ja oksentamatta,
tahdon paastota ja juosta kunnes verimaistuu huulilla,
tahdon jumpata aamun pikkutunneille ja olla pirteänä pajalla,
tahdon olla onnellinen ja painaa 0 kg.
Tahdon olla taitava edes jossakin ja näyttää itselleni tarpeeksi
kauniilta.

Olen ehkä liian sairas tähän mailmaan.
Mielikuvani huutavat kirosanoja,
terveet ihmiset huutavat hyvyyttä auttamalla, mutta
olen liian itsekäs heille enkä ota apua vastaan.

Lupaan huomenna kirjoittaa jotakin parempaa ja puolet kauniimpaa.

heartless

In the night, I hear 'em talk,
The coldest story ever told
Somewhere far along this road, he lost his soul to a woman so heartless...
How could you be so heartless?
Oh... How could you be so heartless?

How could you be so, cold as the winter wind when it breeze, yo
Just remember that you talkin' to me though
You need to watch the way you talkin' to me, yo
I mean after all the things that we've been through
I mean after all the things we got into
Hey yo, I know of some things that you ain't told me
Hey yo, I did some things but that's the old me
And now you wanna get me back and you gon' show me
So you walk around like you don't know me
You got a new friend, well I got homies
But in the end it's still so lonely

hymyilyttää hetkellisesti

Ajattelin, että voisinkin kirjoittaa nyt iloisista asioista.
En jaksa ainaisesti valitella tuhansia onnettomia hetkiäni, ja muistuttaa
jatkuvasti itseäni siitä, kuinka kurjalta minusta tuntuu.
Olenhan minä kuitenkin jollain tapaa onnellinen, sen verran että tahdon elää
ja kokea vielä päivät jolloin pimeys on poissa lopullisesti. Mikäli sellaista päivää
tulee koskaan.

Kävimme kullan kanssa eilen kaupassa.
ostos korista löytyi
6 isoa siideriä ja iso pullo fantaa.
Niillä eväillä perjantai ilta ja kotoa löytyi lähes puoli pulloa salmaria.
Olinhan minä humalassa, olinhan minä iloisella tuulella.
Suuni taipui hymyyn, kun kassan täti toivotti minulle hymyillen hyvää viikonloppua.
pidän siitä, kun tuntemattomat ja tutut ovat positiivisia ja pidän siitä, kun minua muistetaan.

Tänään ostin tarjoustalosta leopardi kuvioiset trikoot joissa jalkani kerrankin näyttivät minunkin mielestäni kapeilta. Ja niin minä olin tyytyväinen.
ostin myös vartaloakiinteyttävän kosteusvoiteen ja herbinan peitepuikon alekorista.
Olin iloinen ja olen edelleen.
Juon kahvia ja odotan kultaa siiderikaupasta kotiin.

Toivottavasti pian myös asunnosta kuuluisi jotain.
Osaan niin maalata mieleeni sen kuinka täytän jääkaapin vain terveys ruoilla ja light juomilla.
En osta kaappiini mitään mikä saisi minut turpoamaan, kuin pulla taikinan.
Ei ole varaa lihoa.

Keskiviikkona oli jälleen sisätauti lääkäri ja paino oli 32,5 kg tai jotain sinne päin, mutta kuitenkin.
Lääkärini kiirehtii psykiatrisia hoitojani ja tarkkailee veriarvojani.
Myös ravitsemusterapeutille hän minut pistää jälleen. Joskin turhaan, kun en minä
piittaa siitä mitä kaikkea minun pitäisi syödä jotta painoni nousisi ja olisin terveempi.

Tavoittelen omaa taivastani ja vielä jonain päivänä sen saavutan.

p.s. kaipaan äitiä joka oli kaksi päivää humalassa, mutta minua se ei haittaa.
Ei, koska tiedän äidin olevan silloin onnellisempi, aivan kuin minä itsekin olen humaltuneena.
Alkoholi turruttaa kaiken kivun hetkeksi.
Äitini paras ihminen.

today and ever

Mikä on mennyt vikaan? Miksi mailmani on ylösalaisin.
Tuhannet kerrat kahlaan läpi kysymysten joille ei ole vastauksia.
Miksi se ei voinut olla joku muu ihminen jolle olisi käynyt näin?
Aina vain minä.
Olen liian väsynyt ylittämään vaikeimman.
pahinta tässä kaikessa on vain se, että olen yksin syyllinen omaan kurjuuteeni.
Aiheutan muiden kurjuuden.

En osaa suhtautua oikein mihinkään asioihin.
Taas havahduin siihen, etten muista milloin olisin jaksanut nauraa sydämmestäni.
Olen toki iloinen ollut ja naurahdellut.
Mutta, kun vitsaillaan en löydä naurua.
En naura sille mikä on hauskaa tai tuntuu hyvältä.
Inhoan esittää onnellista, inhoan näyttelyä.
Valehtelen jopa itselleni. En myönnä sitä kuinka sairas todella olen tai onneton.

Tahtoisin vain takaisin äidin luokse turvaan.
Siellä missä koti on onni, tai sitten ei.
En ole onnellinen missään enkä koskaan.
Elämäni on täynnä valheita, haihtuvia kuvia ja kadotusta.

Vituttaa lievästi sanottuna.

unessa ikuisesti

Kaksi päivää sairaslomalla.
vatsani oikuttelee, kun kalium lääkkeet tekevät vatsalle pahaa.
Ehkä vatsavaivan kestän, mutta en sitä etten jaksa tehdä mitään.
Olen totaalisen uupunut olemaan näin väsynyt aina.
Voisin nukkua ja nukkua.
Yöllä ei toisin vain nukuta.
Pajalla käynti on minulle suuri ponnistus.
Joka ikinen aamu ja päivä pidän itseäni kasassa vaikka tahtoisin
murtua ja paeta vain menneeseen.
Valua sinne ikuisuuteen.
Se kuusi tuntia kestävä päivä tekemällä ja olemalla sosiaalinen
on hyvin vaikea.
Kesken päivän saattaakin tulla ahdistus, tai sitten
muuten vain olen liian väsynyt ja istun hiljaa enkä jaksa
reagoida mihinkään.
Inhoan selitellä sitä.
"anteeksi olen vain koomassa".
Antakaa olla väsynyt.

Viikonloppukin jo kolkuttelee ovella,
huomenna aijon olla pahemmassa humalassa, kuin aikoihin.
Näen Pihlaa ja Mirkaa.
Kaiken lisäksi huomenna minulla kullalla on 1 v 1 kk päivä.
Mutta nyt se tuntuu merkityksemättömältä,
koska kaipaan ystäviäni niin paljon etten osaa sanoin kuvailla.

Mikä minua on viime vuosina muuttanut?
Koska tunnistan taas itseni?

ja argh

Asiat pyörivät paikoillaan,
en etene minkään suhteen.
Olen pettänyt itseni, olen pettänyt kultani,
pettänyt perheeni.
Olen arvoton rakastettavaksia.
Valehtelen vain ja tunnen omantunnon tuskia,
aina en niitäkään.
On liian luonnollista kaunistella totuus ja hymyillä.
Nähkää jo lävitseni ja pitäkää kiinni,
estäkää minua satuttamasta mailmaani.
Särjen jokaisen kauniin kuvan vääristämällä sen.

Mieleni on paha.
Säälin itseäni.

Vituttaa, kun tänään söin vaikka mitä.
Arvatkaa vain kuinka kävin kun pääsin kotiin...
Romahdan tähän kierteeseen ja tunteseen kuinka lihon,lihon,lihon ja lihon.

I need everyting

Tahdon elää ja olla yksin.
En kaipaa sitä seuraa joka satuttaa, en kaipaa sitä joka horjuttaa mailmaani.
Olen hopealla jäällä, alla loputon syvyys.
Halkemia täynnä pinta, murtunut on sisus.

Aamuni ensimmäinen tupakka tänään, kun heräsin lämmöstä kultani kainalosta.
Tupakan aikana minuun iski jälleen suunnaton ahdistus, kenties paniikki.
Istuin siinä yksin kylmässä marraskuun aamussa ja en nähnyt mailmaani kokonaisena.
tajusin, kuinka on pystyttävä parempaan.
Miksi en koskaan kuitenkaan lopulta yritä?
En ehkä tahdokkaan parantua koskaan, tai sitten en vain jaksa taistella sairauttani vastaan.
Kuljen aina helpoimpia teitä.
Missä on motivaationi parempaan minuun?

Tuntuu sanattomalta.
En edisty mihinkään suntaan ja olen turhautunut
sen suhteen.
Miksi en osaa kertoa miltä minusta tuntuu, tai mitä tarvitsen
ollakseni onnellinen.

Todella pitkään toivoin saavani asunnon,
toivoin tulevani isoksi.
Jotenkin vain se ei tosiaan ole sitä mitä tahdon tai tarvitsen.
Olen liian kipeä olemaan aikuinen.
En osaa elää ollakseni vastuussa mailmastani.

Tuntuu siltä, että minut on työnnetty alas kalliolta.
Sanottu vain "opettele lentämään".
Putoan, putoan, putoan.

Eilen puhuin puhelimessa siskojeni kanssa.
Kuulin siskoni äänen ja purskahdin itkuun.
On niin ikävä etten ennen osannut edes kuvitella.
Olen pettänyt perheeni olemalla
liian kauan kipeä ja poissa, valheilla ja uskolla,
toivolla joka oli turhaa.
Nyt olen pettänyt uudelleen ja jättänyt heidät.
En tahdo jättää ketään.
Mieluiten vain itseni.

Koska olemme särkyneitä
Mitä meidän täytyy tehdä aloittaaksemme alusta
Viattomuutemme
Ja palvovamme lupaukset
Antavat meille uuden elämän koska me haluamme vain olla kokonaisia

bad day

Tänään kävin terveysasemalla ja sain 2 päivää
sairaslomaa.
Uupumus,pään särky, huono olo.
Kenties myös epätoivoa ilmassa.
Etten vaan jälleen menettäisi päivärytmiäni.
On oltava vahvempi, edes tämän pajan kanssa.
En kestäisi junalippua Ouluun takaisin.
Vailla paluu lippua Vantaalle.

Tänään äiti menetti hermonsa, kun kuraattori soitti hänelle.
Sanoi äiti, että ei jaksa kun häntä syytetään minun rahattomuudestani,
kun minä en kykene ostamaan lääkkeitäni,
bussimatkojani tai muutakaan.
Äiti on elätysvelvollinen siihen asti kunnes täytän 18-vuotta.
Reilut 2 kuukautta velvollinen.

Äiti huusi olevansa vihainen kaikkeen.
Käski minun tulla takaisin kotiin.
Ei hän ymmärrä mitä se minulle merkitsisi.
Voin maalata mielessäni kuvan kuinka painajaismaista se olisi.
Ei sillä etten tahtoisi olla perheeni kanssa ja kaikki olisi kyllä helpompaa.
vain oma mieleni järkkyisi liian pahasti.
Taas olisin loputtomassa tyhjyydessä,
aamusta aamuun tekemättä mitään kehittävää,
velloisin omassa mielessäni ja itkisin itseni kuihtuneeksi.
Jonain päivänä takuulla romahtaisin ja tekisin jotain
mitä ei peruuttaisi enään mikään.

Ja kylmät väreet virtasivat lävitseni..
Kumpa äiti ymmärtäisi.

sleeping a way

Koska saan mahdollisuuden keveyteen ja tuulen tanssittamaan elämään?
Tuntuu ettei koskaan mikään vain riitä.
En osaa nukahtaa, en herätä, en iloita enkä rakastaa tuntematta armotonta tuskaa.
En osaa olla minä.
Äärettömyys on vain rajani kipuun.
Sattuu fyysisesti, myös henkisesti.
Kalium arvot ovat alhaalla jälleen, anemia ja muut vaivat.
Jatkuva uupumus ja päänsärky, oksetus ja heikotus.
Ehkä vain olen oppinut olemaan niiden kanssa.
En kuitenkaan osaa olla onnellinen tai osaa opetella lopettamaan ajoissa.
Satutan muita ja itseäni tarkoittamatta pahaa.
Olemalla kipeä tuhoan välini läheisiini.
Kuvitellakkaan kuinka minua pelottaa.
Ikävöin loputtomasti. Missään ei ole hyvä olla.
Tahdon äidin siipien lämpöiseen suojaan. En usko pärjääväni päiväkään omillani.
En pärjää nytkään puoliksi omillani.
Antaisin mitä vain jotta olisin lähellä äitiä, lähellä kultaa, lähellä ystäviäni.

Pelkään lopulta hajoavani täysin, nukahtavan junaan omalla asemallani.
Ehkä olenkin jo aikoja sitten ohittanut itseni ja onnellisuuteni.
Pelkään etten koskaan parane.

Ja niin kerron vielä kuinka tänään en saanut henkeä. Pyöräilin kohti pimeää, kohti kylmää tuulta.
Liikunta suoritus joka oli minulle pitkä ja raskas. nyt uuvuttaa, mutta muistin taas
kuinka hyvältä tuntuu nälkä ja liikunnan jälkeinen "velttous" tuntuu siltä että saavutin
jotain tärkeää.
Huomenna vannon etten ole heikko.
Kuihdun vaikka se maksaisi minut kokonaan.
Mikään ei ole tänään tai huomenna kuitenkaan merkityksellistä eikä äiti holhoa
vieressä. (vaikka tahtoisinkin äidin pitävän minut hengissä)

rakastan äitiä