Tuntuu epätodelliselta ja surkeammalta, kuin aikoihin.
Alitajuntani tappaa minua päivä kerrallaan, aamu älä tule jolloin en herää.
Toinen puoleni toivoo tuon hetken koittavan mahdollisimman pian jotta en joutuisi
enään makaamaan tässä paskassa olossa.
Lupaan itselleni parantuvani ja melkein uskonkin itseäni,
Lupaan jokainen päivä vuodessa sen tapahtuvan,
mutta huomista minua ei koskaan tule.
Olen aina samassa päivässä ja kuljen vain taakse päin.
kehoni tosin on enemmän terve, kuin tahtoisin.
Kuukautiseni alkoivat jälleen.
Käsitän sen vain niin,
että olen nainen ja tarpeeksi lihava naiseksi jotta kykenen lisääntymään.
Toki minä tahdon joskus lapsia, tahdon sitten satojen vuosien päästä.
Olen lihonut kiloja, olen siitä vain varma.
Peili kuvani on rikkonainen enkä kestä katsoa alastonta itseäni hetkeäkään.
Tahdon vain oksentaa peili kuvani päälle ja torua itseäni.
"miksi annoin itseni luisua tähän kokoon jälleen?"
Mieleni on myrkkyä. Olen valhetta ja ihmisenä turha.
Elän turhamaisuudelle ja kivulle.
Ikävää ja ikävää, kaipaan äitiä, kaipaan kultaa,
kaipaan ystäviäni jotka kadotin ja kaipaan itseäni.
Omassa kodissa olen asunut reilun viikon ja alkoholi on ollut suurikin tuki ja turva yksin olemisen pelolle.
Vihaan itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti