But through my tears breaks a blinding light

Closing your eyes to disappear,
You pray your dreams will leave you here;
But still you wake and know the truth,
No one is there...

En olisi uskonut tuntevan näin.
Tuntui siltä, että sydämmeni pysähtyi sinä hetkenä.
Ahdistaa, ahdistaa. Niin paljon pelottaa etten uskalla painaa päätäni
tyynylle. En, koska pelkään painajaisia, pelkään ajatuksiani.

 Olen pitkään sisimmässäni pelännyt sitä niin, että jään yksin.

Tänään ystävä kertoi mitä minun kulni oli eilen sanonut.
 Kavereillemme oli kertonut, kuinka minut jättää.
Kulta on hakenut jo aikoja sitten koulua tampereelta.
Minulle ei ole voinut mitään sanoa.
Ei minua välimatka pelottaisi, olenhan jo siihen melkoisesti tottunut tuon vuoden
mittaisen armeijan aikana, mutta se ettei ollut vain koulusta kyse.
 Kyse oli siitä, ettei hän tahdo jatkaa tätä enää.
Tahdon kuulla tuon kaiken itse häneltä, mutta pelkään niin kuulevani sen oikeasti.
Tiedän mikä tulevan on, tiedän miten minä luisun elämästäni kokonaan.

Tahdon vain itkeä, tahdon vajota tähän loputtomaan surkeuteen.
Olen kaiken aikaa uskotellut itselleni, että tämä on ikuista.
Jesperin piti rakastaa minua ja pitää minut hengissä huomiseen ja yihuomiseen.
 Tiedän etten pärjää ilman häntä. En päivääkään.

Tämä rakkaus on kaikki mitä minulla on.
Kaikki mitä minulla on koskaan ollut.

En osaa kuvailla tunteitani tällä hetkellä.
Tuntuu niin pahalta.
En ole koskaan tuntenut näin.
Pelon,vihan,surun,epätoivon,rakkauden,ahdistuksen ja tuhansien muiden tunteiden sekamelskaa.
 En osaa kuvailla, en osaa kertoa, en kuvailla.
Mitä minä olen tehnyt, kun kaikki minulta viedään?.

No joka tapauksessa ennen, kuin ehdin tuhansina lauseina jankuttaa tätä asiaa.
 Jesper oli ollut kännissä ja silloin sanonut siitä.
Myönnän, että hän on ollut etäinen jo jonkin aikaan, myös erillainen.
Mutta en ole vain antanut sen asian painautua mieleeni, en kun olen kyennyt
 valehtelemaan itselleni edes pieniä onnellisuuden kipinöitä.
Rakkaus on polttavaa kipua, mutta silti niin ihanaa ja huumaavaa.

vaikka ne asiat olisivat olleet vain kännisen puheita, niin en minä voi niiden antaa olla.
Asia painaa mielessäni jo nyt.
Niin paljon, että tuntuu siltä kuin saattaisin tukehtua minä hetkenä hyvänsä.
 Jokainen hetki tulisi olemaan minulle vain helvetillistä piinaa ja pohdiskelua, että
milloin kännipuheet olisivat todellisia puheita.
Tahdon niin Syliin, tahdon lämpöiseen halaukseen.
Voisitko kertoa kuiskaillen korvaani, kuinka rakastat minua ikuisesti?

i wanna be perfect, someday but not to day

Olen ollut monen monta päivää normaalia

ahdistuneempi painon ja syömisen takia.

En saa hetken rauhaa kaloreilta, en pelolta.

Olenko minä lihonut? Olen lihonut ja paljon. Niin minä toistelen itselleni

peilin edessä.

En totisesti laita tänä kesänä bikinejä päälleni, en ainakaan ellen saa painoani

putoamaan 33 kg.

Kotiin päästyäni täältä minä aloitan atkinsin dieetin.

Tietenkin omin ehdoin, koska en syö lihaa,kalaa enkä kanaa.

Enkä kyllä sisällä diieettiin paljoa rasvaa ja kermaa niin, kuin kuuluisi.

Tiedän etten kykenisi niitä sisääni ahtaamaan hyvällä omallatunnolla.

Minua kyllä kaduttaa, koska lupasin äidille etten enään laihduta.

Lupasin nostaa vielä painoa muutaman kilon.

Äiti on niin onnellinen, kun luulee minua terveemmäksi.

Äiti sanoi, että näytän paljon paremmalta kuin moneen vuoteen.

Tietenkin näytän, koska olen täynnä lämpöä ja pehmeyttä.

Lihavuutta.

Minun "turvaruokani":

-light limut, viccy, kahvi, vesi

-maustamaton rasvaton jogurtti

-hedelmät (ei banaani,avocado,viinirypäleet)

-kasvikset ja vihannekset (ei peruna)

-sokerittomat mehukeitot

-tomaatti ja sipulikeitto (pussikeitot)

-raejuusto ja feta pienissämäärin

-maitorahka

Melkein jo poissa.

Melkein kesäkuu, melkein aikani päättymis piste ollessani kotona.

Turvassa pahimmilta peloilta.

Tuntuu niin hyvältä, kun on koko ajan joku vierellä.

Voin halata, voin painautua vasten lämpöä kun tarvitsen läheisyyttä.

Äiti on ainut joka osaa minua lohduttaa, ainut jonka kosketus rauhoittaa.

Mistä hän löytääkään kaikki sanat joista tulee hyvä olo?

...

Kello on jälleen lähes kaksi yöllä ja valvonkin edelleen.

En saanutkaan unta, en voinut nukahtaa vaikka univajeeni kasvaa ja kasvaa.

On ihanaa istua terassilla keskellä yötä, yksin ja kuunnellen musiikkia.

Kuunnellen kesäyötä ja lintujen suloisia sointuja.

Pihassamme tuoksuu kosteus, tuoksuu vielä heleästi vasta leikattu nurmikko

, jokin kukka. 

En tiedä mikä se tuoksu oli jota en tunnistanut,

Mutta se oli jotakin kaunista.

Hymyilyttää.

Silti surettaa. Surettaa se, etten voi olla täällä ikuisesti.

En ole lapsi aina, en voi jäädä äitiin ja rakkaaseen perheeseeni kiinni ikuisuuksiin.

Kumpa voisin painaa itseni heidän sydämmiinsä ja jäädä sinne asumaan.

Voisin olla heidän kanssaan loppuun saakka, enkä ikinä satuttaisi heitä.

Rakastakin on ikävä. Tietenkin on.

En osaa olla koskaan tyytyväinen.

Aina tunnen ikävää, en osaa olla itkemättä ikävää.

On jo melkein kuukausi siitä, kun viimeksi suutelin kultaa ja päästin lähtemään.

Kumpa hän olisi täällä. Voisimme yhdessä rakentaa mailmamme tänne lähelle.

En ikävöisi koskaan.

Toivon niin etten ikävöisi, mutta toki kuolisin ikävään ystäviäni kohtaan.

Niitä muutamaa ystävää jotka minulla on todella jäljellä.

Kaikki eivät ole pystyneet käsitämään minua ja haaleuttani.

Olen voimaton saadakseni heidät ymmärtämään.

Mutta onneksi saan pitää ainiaan kaikki muistot kaikista niistä läheisistä ystävistä jotka ovat

menneet pois unholaan, Joille minä olen mennyt.

En minä heitä koskaan unohda.

En tiedä mistä tämä valtava tunne kuohu tuli, mutta tahdon nyt kuunnella apulantaa.

Kauniita unia.

"Sun kädessä on maailma
Missä mut tehtiin lasista
Aina jotain saa silti lahjaksi
Katsoo ei saa helvettiin
Koska se katsoo takaisin"

En tahdo tuntea enään.

Tapa jolla tahtoisin lähteä kotoa on minulle mieluisin.

Tahtoisin vain täällä nukahtaa, sulkea silmät ja olla heräämättä.

En joutuisi itse ketään jättämään.

En näkisi kaikkia kyyneliä enkä tuntisi itsäni petturiksi.

Voisin nukahtaa rauhassa tietäen etten ole yksin.

Joku olisi kanssani ja voisin sanoa hyvää yötä.

Mutta en minä niin voisi tehdä, en edes voisi hiipiä yksin pimeään ja lähteä

junan kyytiin.

Nyt minusta tuntuu sille etten voi ollenkaan lähteä, en koska

pelkään tunteitani.

Viimeksikin mieleni romahti pohjalle, kun jätin perheeni tänne.

Ja ikuinen uni olisi minun kurjuudelleni päätöspiste.

Piste josta ei olisi paluuta.

Tänään on perjantai.

Tänään mieleni vaeltaa, tänään en tiedä miltä tuntuu.

Ehkä surulliselta, ahdistukselta, kuvilta, surkealta,

yksinäiseltä, onnelliselta?

En osaa sanoa enkä kuvailla.

Mutta nyt voisin itkeä vaikkei minulla ole siihen edes syytä.

Ei sen uudempaa, kuin aina.

Olen ahdistunut ja surkea, pelkään enkä osaa olla

niin kuin muut.

Mieleni on myrkkyä ja pelkään tuhoavani kaiken johon kosketan.

Onko oikea tunteä näin?

Mieleni on kulunut loppuun, kun tunteet heittelävät minua,

kyyneleeni ovat pelkkää lasia, kun katson lasittuinen silmin sokeaan

tulevaisuuteeni.

Missä olen kymmenenvuoden kuluttua?

Jos olen missään niin olenko onnistunut tekemään edes yhtä oikeaa valintaa.

plaah...

summer

Maanantai ja kesäkuu lähestyy kovaa vauhtia.

Aurinkoa, lämpöä ja sateen tuoksua.

Kappaleita joita kuuntelin muutama vuosi sitten taakse päin, kun elin elämäni 

parhaimman kesän.

Paha olo nosti päätään mielessäni, mutta jotenkin osasin siirtää

sen pmeään syksyyn, talveenkin ja näihin nykyisiin hetkiin.

Olin silloin onnellisempi ja elinvoimaisempi, kuin saattaa kuvitella.

Ymmärsin itseäni, ymmärsin ystäviäni.

Jokainen päivä tuntui täydelliseltä.

Olin kaiketi rakastanut vaikka siitä ei seurannut, kuin särkyneitä

sydämmiä.

Olin iloinen ja minulla oli pitkä, pörröinen ja kirkkaanpunainen tukka.

Tuntuu niin pahalta, kun olen menettänyt sen ystävän joka

osasi minua pinnalla pitää, ei jättänyt yksin kotin suremaan.

Paitsi sitten myöhemmin, kun en itse enää uskaltanut hymyillä.

No kuitenkin. Olen kotona äidin ja Pinjan kanssa.

Aamulla kävin koiran kanssa lenkillä ja hypin trampoliinilla.

Nyt ylläni on metsänvihreä kesä mekko.

Päivä tulee luultavasti olemaan tuskaisen pitkä.

Minä en osaa olla, kun tunteeni ovat niin ristiriitaisia.

Tunteet ovat pinnassa ja mielialat vaihtelevat.

Kuinka uskallan lähteä täältä pois?

Kuinka uskallan olla lähtemättä?

Minulla ei ole valinnan varaa, olen nyt omillani.

Olen yksin ja "aikuinen" vaikka en pärjäisikään.

En osaa myöntää äidille sitä miten minä tahdon takaisin kotiin.

Tahdon olla pieni ja suojeltava.

Yksin ollessani pelkkä pimeä pitää huolen siitä etten koskaan

tule onnelliseksi.

Pitää minut kiinni kahleissaan.

ajatusten myllerrys

Kuinka monta kertaa olen kuullut jonkun sanovan minulle
"ajattelen vain sinun parastasi".

Liian monesti, enkä kertaakaan ole tahtonut tuota lausetta käsittää.

En ole antanut sen kaivertua mieleeni hyvällä, pelkästään pahalla ja

määräilyllä.

Ahdistavalla kyttäämisellä.

Kyllä minä tavallaan sen ymmärrän, että läheiseni ovat huolissaan

ja tahtovat vain minua auttaa.

En vain kykene ottamaan apua vastaan jota minulle tarjotaan.

Tämä on vain minun ja pelkojeni välinen taistelu.

Syömäpeikko koettelee elämääni.

Käyn jokaikinen hetki pääni sisällä mielenten taistelua.

Sotaa itseäni, sotaa syömishäiriötä vastaan.

Sodasta syntyy se, että pääni tuntuu hajoavan, ahdistusta.

Ahdistuneisuus on ollut ikuisuuden koko aikaista elämää.

Jollain tapaa olen oppinut sitä suodattamaan, oppinut elämään sen kanssa.

Harmikseni en pahimpia olojani osaa sivuuttaa, on vain ryvettävä paskassa.

Tuskalla on monet kasvot, eikä mikään saa sitä katoamaan.

Nyt olen ollut täällä oulussa, kotona viikon ja 4 päivää.

Tuntuu ikuisuudelta, mutta silti niin pieneltä ajalta etten tahdo lähteä koskaan.

Pelkään sitä tunnetta, kun istun junaan ja se lähtee kohti Helsinkiä.

Jättäisin jälleen perheeni.

Astuisin asuntoon Korsossa, joka on tyhjä ja niin hiljainen.

Hiljaisuudessa voin vain kuulla jokaikisen oman negatiivisen ajatukseni,

tuntea jokaisen kipeän tunteen ja muiston.

Inhoan ikävää, inhoan sitä etten osaa elämässäni valita mitään oikein.

Aina päätökset tuntuvat vääriltä, ja nyt saatan vain katua sitä päivää, kun

lähdin ensmmäisen kerran pois perheeni luota.

En jaksanut ajatella heitä, en itseäni tai mielenterveyteni tilaa.

En miettinyt tulevaa, en sen teon seurauksia laisinkaan.

Mitäköhän taas höpötän.

Ajatukseni ovat niin sekaisin juuri nyt etten saa päästäni mitään

selkeää.

Pelkkiä tyhmiä tunteita ja ajatuksia, vaikka jokaista sanaa tarkitankin.

No joka tapauksessa on Jesperiä kamala ikävä, ikävä kosketuksia ja suudelmia.

Ja Rakastan taas niin kovasti perhettäni etten heitäkään tahtoisi jättää taakseni.

En kestä ikävää, en kestä syylliyyden tunnetta.

Enkä omaa häpeääni.

Tänään on ollut todella kuuma päivä, aurinko on paistanut enkä ole

jaksanut siitä oikein nauttia.

Vaikka rakastankin kesää ja lämpöä.

En ole tänään tehnyt suoraan sanottuna mitään.

Vain lukenut monta tuntia ja kierinyt surkeissa ajatuksissani.

Tuntuu siltä, että olen tehnyt elämäni pahimman virheen.

Ja senkin vain hetkenmieli johteesta.

Virheen rakkauden osalta.

Sanoin sanoja, vain koska minusta tuntui juuri silloin

erittäin pahalta.

Olin kuin pahassa unessa, kun jokin muu hallitsi mieltäni täysin.

Ajattelin jo, että yksin olisi helpompi luovuttaa.

Silloin en joutuisi niinkään sanomaan hyvästi, en satuttamaan rakkaintani.

Peruin kyllä puheeni, mutta nyt monennetta tuntia kierin tämän kamalan tunteen kanssa.

Aivan, kuin olisi isopaha kivi rinnassa.

Turhautuneisuus

Tänään on päivä jolloin turhautuminen on maksimaalisissa lukemissa.

Turhautumista seuraa väistämättä ahdistus, ahdistusta paniikki.

Eilen vielä uskoin jaksavani hymyillä kauemmin.

Tänään tuo usko ja kaikki toivo olikin poissa.

Luin päiväkirjaani joka oli kesäkuussa -07 kirjoitettu.

Olin tuoloin niin sama ihminen ja silti niin eri ihminen.

Silloin minua ei pystynyt jokainen satuttamaana, en osannut itse

tuhota itseäni näin.

Siis tuhosin, ja menin syvemmälle tätä mustaa merta.

En vain ollut näin tyhjä, en ontto.

Tiesin silloin, että mitä pidempään jatkan tätä ja vedän painoani alemmas niin

sitä vaikeampaa on tulevaisuudessa selvitä elämästä.

Vaikeampaa parantua ja päästää tämä paha pois minusta.

En tosin ole koskaan jaksanutkaan tosissai yrittää.

Olen niin väsynyt, vaikka inhoankin olla sairas ja häpeän itseäni.

Olen tuntenut itseni tänään koko päivän valtavaksi, hävettää olla tässä

kuumuudesa vähissä vaatteissa, vaikka tiedän ettei perheeni minua

lihavana pidä.

Se olen minä joka ajattelee toisin.

Olen arvokkaampi vasta kun hyväksyn itse itseni, toisin sanoen hentona ja pienenä.

Kun olen turhautunut tai ahdstunut seuraa niitä oloja myös

pakolla lihavuuden tunteet ja itse inho.

Miksi pelkään?

Miksi tunnen pelon?

Olenko todella vain pelkuri?

I`dont never be with out my darknest dream.

Tahdon keskelle elämää, tahdon tavata kavereita ja nauraa.

Olla täysin omaitseni ja hengittää.

Tahdon pään sekaisin ja bilettää läpiyön, läpi aamun ja päivän.

Vaikka osaanhan minä olla iloinen selvänäkin, mutta se on vainsadasti vaikeampaa.

Vaikeaa, koska ajatukseni eivät jätä minua heteksikään rauhaan.

Paha seuraa minua jopa uniin eikä anna minun nukkua.

mietteitä

on se hassua, että kotona vantaalla kaipaan perhettä

ja täällä kotona oulussa kaipaan sitten kotiin ja ystäviä.

Tahdon omaa rauhaa, vaikka inhoan olla yksin.

Tunteet ovat liian monimutkaisia jotta niitä kykenisi käsittämään.

Stressaa taas kaikki mahdollinen.

Pieni ahdistuskin tahtoo jälleen nostaa päätään mielessäni.

Inhoan tätä.

En tiedä pitäisikö ottaa opamaksi ja mennä lepäämään,

Sillä voisin ehkä pahimman olon siirtää.

mm...

Olenkohan minä tulossa jonkin luokan alkoholistiksi?

Jatkuvasti tekee mieli turruttaa tunteet humalaisella ootilalla.

Silloin kaikki tuntuu ihmeellisesti paljon helpommalta ja selkeämmältä.

Pienetki asiat voivat olla iloja, toisin kuin suukuivana.

Olen viimepäivinä juonut joka päivä jonkiverran.

En kuitenkaan täyteen iloisuuteen asti, sillä en voi kun olen perheeni luona.

Syömisen kanssa minulla on täällä ollessa mennyt ihmeellisen hyvin.

Olen oksentanut vain kaksi kertaa.

(se on minulle saavutus).

Olen pystynyt syömään ja olemaan ahistunut jokaisesta suupalasta.

Tai melkein kokonaan.

Olisi niin ihanaa näyttää äidille, että minäkin osaan elää ja olla normaali.

Valitettavasti se ei vain ole niin helppoa.

Suuri osa minusta tällä hetkellä toivoo, että kotiin palatessa

painoni olisi pudonnut 32 kg.

Kuitenkin pelkään vain lihonneeni, kun täällä ei ole vaakaa.

Ei kyllä minullakaan saisi olla mutta kukaan ei minua

voi omassa kodissani pakottaa luopumaan siitä.

Tiedän kyllä itsekkin sen hallitsenvan suurta osaa elämässäni,

mutta en osaisi enään luopua luvuista ja numeroista.

Pään sisäisistä sanoista, että painan valtavasti joka taas kannustaa

minua laihduttamaan.

Liikuntaa olen harrastanut valtavasti täällä ollessani.

Sunnuntaina pyöräilin 15 km, olen lenkkeillyt joka päivä jopa kolmesti päivässä.

Olen hyppinyt jätti trampoliinilla...

yms yms.

Ikävää eikä nyt ikävää

Niin sitten Tostai aamuna 10.06 lähti juna Helsingistä tänne

pohjoseen, nimittäin Ouluun.

Mä niin inhoan istua monen monta tuntia lähes paikoillani.

Kaiken lisäksi oli tajuttoman kuuma, kun junassa ei ilma kierrä.

Ja sitten se juna oli yli tunnin myöhässä aikataulusta..

No onneksi perille oli hyvä tulla ja tunnen oulun keskustaakin niin en eksy enään.

Vastaan otto kotona oli jälleen tjuttoman ihana, kun kaikki tahtoivat halailla ja syleillä.

Tunti jälleen siltä, että ehkä en olekaan niin arvoton ihminen.

Olen minä näille ihmisille rakas ja merkityksellinen.

Olen sentään äidin esikoinen ja siskoilleni tärkeä.

Olenhan minä sentään ollut heile vuosia esimerkkinä, tosin en ole ehkä

sitä tehtävää kovin loistokkaasti hoitanut.

Olen minä kuitenkn yrittänyt ja heistä huolehtinut, kun kotona ei ole

aina ollut hyvä olla alkoholin takia.

Täällä olessa tuntuu siltä, että tunteet ovat enemmän pinnassa.

Yölläkin istuessani sohvalla elokuvan jälkeen ajattelin minuutin, toisen ja

kyyneleet kohosivat silmiini.

On niin ihanaa olla täällä, mutta pelkään jo valmiiksi lähtöä.

Pelkään romahtavani.

Olen niin onneton omassa kodissani, niin pitkän matkan päästä kotoa

etten pääse halaamaan ketään täällä vaikka olen onneton.

Ja aina on niin kamala ikävä etten osaa edes käsitellä sitä oloa.

Ehkä olisi aika paljastaa kaikille etten minä ole lainkaan vielä valmis

olemaan aikuinen ja vastaassa itsestäni.

Minä vielä tarvitsen jonkun joka minusta huolehtii.

En minä ole vielä valmis, enkä ole edes terve.

Vaikka kyllä tahtoisin.

Muuten mieliala on ollut korkealla mahtavat melkein kolme päivää

(pienistä itkuista ja kurjuuksista huolimatta).

Olen minä melko ylpeä siitä:)..

Eilen vein bussilla Sarahin ja Pinjan kaupoille ja kirpputorille.

He olivat ensimmäistä kertaa täällä bussissa ja lähti ilman äitiä niin kauas kotoota.

Tytöt olivat todella onnellisen näköisiä ja meille oli mukavaa yhdessä.

Eilen minusa tuntui hyvältä isosiskolta<3

(sarah on 7.v ja Pinja on 4.v)

Nyt suunnittelen hallan lenkille viemistä ja haen lisää kahvia.

Tulen myöhemmin kirjoitamaan lisää, kun nyt ajatuksia ja kaikkea

lörpöttelyä pulppuaa.

p.s. Olen tullut isäpuoleni kanssa yllättävän hyvin toimeen O_oo