Kello lähestyy iltakymmentä ja pian jo se lyö junani lähtöaikaa.
 On aika lähteä jälleen kotiin, aika painautua tyynyä vasten ja itkeä ikävää.
Itken aina vaikka kotona onkin vaikeaa, on vaikeaa kuulua mihinkään.

pretentiousness

Tänään on sateinen ilma, synkkäpäivä.
 Olen väsynyt enkä jaksa hymyillä.
Olisi silti pakko, kun olen viimeistä päivää jälleen kotona.
On vaan liian turhauttavaa näyttää onnelliselta.

 Äiti nukkui pitkään ja tuskin katsoi minuun herätessään.
Tiedän hänen olevan vain helpottunut minun lähtiessäni jälleen kaus pois.
Ilman minua on yksi murhe vähemmän, yksi onni enemmän.
 Sanoisin sen olevan minulle aivan sama, mutta en pysty sitä valehtelemaan,
en jaksa valehdella itselleni jatkuvasti.
 Koko elämäni on valhetta, ailahtelevaa harhakuvaa.
Mustan harmaata ja ohikiitävää.
Päivästä toiseen yritän ja yritän, mutten koskaan onnistu.
Aivan, kuin harjoittelisin lentämistä mikä on mahdotonta.
Siihen on vaikea uskoa, kun tietää ettei koskaan tule saavuttamaan tahtomaansa.
Onni kulkee surkeuden kanssa käsikädessä, onni on vain nopeampi enkä
saa sitä juoksemallakaan kiinni.
 En oikein osaa sanoa miltä nyt tuntuu. Lähinnä varmaan olotilani muistuttaa tyhjyyttä.
Jos kiljuisin, jos rikkoisin ikkunan, jos raivoaisin, jos nauraisin.
 Jos ja jos, kun en vain kykene mihinkään.


All you have to do is breathe

Huomenna lähden kotiin Miran ja Dinan kanssa.
 Lähtömme viivästyi, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Eilen illalla oloni oli tukalampi, kuin kertaakaan täällä ollessa.
Itkin ja itketti, olo oli syyllinen.
 Anteeksi, kun olen tälläinen äiti. Anteeksi kaikki paha jota olen aiheuttanut.
Mieleni yksinkertaisesti vain hajosi kappaleiksi.
 Edes yöunet eivät tehneet oloani paremmaksi, edelleen on olo sekava.
En voi lakata ajattelemasta, mieleni huutaa miljoonia asioita.
 Monta virhettä elämääni vielä mahtuu, jotka vaikuttavat koko loppu elämääni?
Tahtoisin tietää millaista kaikki olisi, jos emme olisi muuttaneet tänne Varjakkaan viimevuonna.
 Olisin koulussa, sillä sain silloin paikan variasta, mutta jouduin koulun jättämään muuton vuoksi.
Olisinko edelleen Jesperin kanssa? Asuisinko omillani?
Olisinko hengissä?...

Ystävästäni Mirkasta ei ole kuulunut aikoihin pihahdustakaan ja olen
suunnattoman huolissani.
 Mielessäni on käynyt vaikka mitä maan ja taivaan välillä.
Onko hän minulle vihainen? Mitä tällä kertaa tein väärin.
Onko kulta ylipäätänsä Hengissä, tai edes Helsingissä enään?
 Kai minä olen vain menettänyt hänetkin.
Menettämisen pelko, ja voimistuvat mielikuvat.
 Luultavasti jonain päivänä huomaan olevani aivan yksin tässä kurjassa elämässä.

I'm always at your side

Luulen, että unettomuuteni tänä yönä johtuu vain alitajuntaisesta pelosta.
 Huomenna lähden kotiin ja pelkkä ikävän ajattelu tuottaa kipua.
En tahdo, en pysty, en voi. On vain pakko.
Olisipa elämässä helpompi valita oikea ja väärä, mikä olisi parhaaksi kaikille?
Asuisipa perheeni edelleen Vantaalla.
 Aina pahan olon tullessa, ikävöidessäni, muuten vain ja muiden iloksi poiketa kotona.
Voisin poiketa vaikka joka päivä.
 Olisin onnellisempi, luulen ainakin niin.

Isäpuolellani oli tänään syntymäpäivät joten leivoin pullaa.
 Miran kanssa ostimme hänelle lahjaksi kukon (oluen).
Ei ollut rahaakaan mihinkään järkevään, mutta ajatushan on tärkein.

Iltapäivällä, kun menin tupakalle huomasin suurien tähdenmuotoisten lumihiutaleiden
leijuvan kohti nurmikkoamme, tulee talvi.
Pian on joulu ja palaan jälleen kotiin.
 Syksy hurahti ohitseni huomaamatta.
Aika kulkee siivillä, minä istun lasikuvussa enkä huomaa.
 Elän yksinkertaisesti elämääni sokkona, kuka minut herättäisi?

On niin kamalaa, kun on ikävä jo valmiiksi perhettä.
Pikkusiskoni tahtovat minun jäävän, eivät tahdo halata näkemiin.
 Voisimmepa viettää jokaisen päivän yhdessä.
Kotona en ole tuntenut oloani läheskään niin yksinäiseksi, en hylätyksi.
 Aamut ovat alkaneet Saran tai Pinjan herätyksellä jo varhain aamulla.
Monet laimeat tai liian vahvat kahvit he ovat minulle keittäneet, ja olen vilkuttanut Saralle ovelta hänen
lähtiessään kouluun.
Päivisin olen pienten kanssa ainakin yrittänyt jaksaa pelata ja viettää aikaa.
Lukemattomia haleja ja suukkoja, rakkautta!<3
Tuntuu niin hyvältä, kun tietää olevansa tärkeä, merkityksellinen.
Olenhan minä heidän vanhin siskonsa, heidän esimerkkinsä.
Kumpa he eivät vain liiaksi ottaisivat minusta mallia, minun elämässäni ei ole mitään
kadehdittavaa, ei saavutettavaa.
Pelkkää paskaa suoraa sanottuna.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Aamuisin herätessäni toivon parempaa päivää, jonkin muun elämää.
 Harmikseni joudun jokaisena aamuna pettymään itseeni.
En ole edelleenkään parempi ihminen.
 Vannon, Jos olisi mahdollista paeta henkistä pahaa oloa, itseään ulkomaille.
Minä matkustaisin aina, en istuisi aloilleni koskaan.

argh.

Tänään oli mukava herätä ilman lähes joka lauantaista krapulaa.

Tuntui kuitenkin oudolta ja eilen kaiversi, kun mietin miten kaverit pitävät hauskaa.

Onko väärin ajatella niin?

Perheen kanssa kävimme saunassa ja vietin äidin kanssa muutenkin mukavan

päivän koti oloissa.

Rakastan äitiä.

On jo iltapäivä ja ahdistus tuntuu jälleen kumpuavan pintaan.

Henkeä ahdistaa, tuntuu siltä kuin tukehtuisin.

Yritän kaikin voimin hillitä pahaa oloa ja raivoamista.

Se on vaikeaa, mutta olen sen perheelleni velkaa.

Kaikki mahdolliset asiat stressaavat ja pyörivät mielessä eikä edes 

minkäänlaisten muistilistojen tekeminen lievitä oloa yhtään.

-Uusi toimeentulotuki pitäisi hakia (mikäli sitä taaskaan saadaan)

-Ikuinen rahattomuus

-Tavaroideni saaminen täältä oulusta

-Ulosotto asiat

-kouluun pääsy

-töiden saanti

-mitä vien tällä kertaa mukanani kotiin Vantaalle

-lääkkeiden loppuminen

-hammaslääkäri

-pediatri

-psykiatri

-Vuokran maksu, onko se kohdallaan?

-Joulun lähestyminen

jne.

En edes viitsi mainita tiettyjä asioita.

Inhoan tukalaa oloa, inhoan stressiä, inhoan ahdistusta, inhoan inhoan inhoan.

Mailmani tuntuu tällä hetkellä liian suppealta.

Pyörin pientä noidankehää, enkä löydä tietä ulos.

vainoharha seinälle pirua piirtää

On 2-vuotta siitä, kun parisuhteeni alkoi todellisena.

Toisin sanoen, kun tiesimme mitä tahdomme toisiltamme.

Onnea meille <3

Päivä on ollut hieman pitkäveteinen tänään.

En silti valita, koska nautin jokaisesta hetkestä perheeni parissa,

ainakin yritän kovasti.

pelkään jo valmiiksi hetkeä jolloin lähden takaisin kotiin.

Lähden ja kärsin sydäntä raapivasta ikävästä.

Miksei asiat voisivat olla toisin, miksei perheeni voisi asua lähempänä?

Väli matkamme on aivan liian pitkä.

Tällä kertaa läden koiranpennun kanssa, en yksin en yksin en.

Myös siskoni tulee viettämään syyslomaa luokseni.

Se ei silti vain riitä, tahdon perheeni kokonaisuudessa.

No en voi väittää, että isäpuoleni olisi niin tärkeä tuossa joukossa...

Kaiketi moni ihminen tietää mitä tarkoitan.

Varsinkin näin iltaisin on ollut suunnaton huoli tulevasta.

Entä jos sitä ei olekkaan?

Entä jos en koskaan sinne löydäkkään?

Pave Maijanen - ikävä

Onko sulla joskus ikävä ollut jotain jota ei ehkä olekaan?
Onko sulla koskaan ikävä tullut, vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?
Niinkuin pieni satu johon lapsena uskoit, menettänyt hohteen on kokonaan
tai niinkuin kaunis maisema jota ei koskaan, ole edes ollut olemassakaan

Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan?
Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista, et koskaan saanut otettakaan?
Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan
minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä

Tunsitko sä joskus tulisen hetken ja sanoit nyt aloitetaan uudestaan?
Huomasitko sitten sen elämäsi hetken kohta jo menneen menojaan
Sinulla on suunnaton ikävä sinne, mistä et koskaan oo kuullutkaan
Sinä olet kauan jo minua kaivannut, minua ei varmasti olekaan

Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä
Sinulla on ikävä, sinulla on suunnaton ikävä

Kysyin tänään äidiltä:"  Tuleekohan minusta koskaan tervettä?"

äiti ei vain kuullut kysymystäni tai sitten ei tahtonut kuulla.

Tahtoisin tietää millaista elämäni tänään olisi jos olisin ottanut aikoinaan apuja vastaan,

kun niitä vielä tarjottiin riittämiin.

Olisipa helpompaa olla murehtimatta menneisyyttä ja tulevaa,

olisi helpompaa unohtaa olemisen painavuus.

Kelpaanko koskaan elämään?

Elämä on jokaiselle ihmiselle omanlaisensa sota,
 toiset voittavat kaiken, toiset menettävät kaiken.

Ilma on kirpeä ja kylmä.
Hengitykseni höyryää samoin sydämmeni.
Onko se lopullisesti jäässä?

Mikä on oikein?

En tiedä mitä minun pitäisi tällä kertaa sanoa.
Sanoa, kun en osaa edes itselleni sanella miltä tuntuu tai miltä pitäisi tuntua.
 Ahdistaa, ahdistaa hengittää, ahdistaa olla ja ajatella.
En pääse karkuun itseäni milloinkaan.
 Tahtoisin itkeä, mutta pelottaa näyttää perheelle onnettomuuteni.
En minä voi kertoa enkä näyttää, koska en tahdo tuottaa pettymystä.
Minunhan pitäisi olla onnellinen ja iloinen koska olen jälleen kotona.
En tahdo pilata heidän mieltään olemalla edelleen sairas ja surkea.
 Olo on sekava, pääni sisällä myllertää.
Satoja ajatuksia, satoja murheita.

Tahtoisin juosta kauas pois, juosta niin kovaa etten pystyisi hengittämään.
 Miksen voi koskaan olla tyytyväinen itseeni tai vähiin suorituksiini?
En saa koskaan mitään aikaiseksi vaikka yritän.
 Roikun edelleen samassa vanhassa kurassa joka alkoi vuosia sitten.

peilin edessä vihaan itseäni.
Miksi olen niin  lyhyt? Miksi silmäni ovat pienet ja poskeni pyöreät?
Miksi vatsani pömpöttää ja reidet osuvat toisiinsa?
En osaa sanoa yhtään hyvää asiaa ulkonäössäni, en varsinkaan nousseessa painossani.
Vihaan sitä, kun muut väittävät minun olevan edelleen laiha vaikka tiedänhän minä totuuden.
Olen jo yli normaalipainon alarajan.
Pienestä minusta kaukana.
Huomenna minä aloitan laihdutuksen, anteeksi mutta on pakko
jotta pystyn olemaan itseni kanssa.

Pahinta kaikessa on se, että satutan vain muita ihmisiä olemalla itsekäs.
 Jokaisesta teosta joku joutuu kärsimään, teoilla on seurauksensa, mutta mitkä ovat oikein?

Olen Oulussa perheeni luona jo 5 päivää, aika on mennyt nopeasti.
 Koiran pennut ovat suloisia ja tunnen itseni tärkeäksi siskojeni keskuudessa.
Silti en ole pystynyt sivuuttamaan ahdistustani.
 Tahtoisin lakata hengittämästä päästäkseni pahaa oloa karkuun.
Tuntuu pahalta etten osaa puhua enään edes äidille siitä.
 En pysty unohtamaan, en osaa unohtaa.
 Juuri nyt antaisin mitä vain ollakseni onnellisempi, päästäkseni eroon ikuisesta läskiahdistuksesta.
Jokaisen suupalan jälkeen mieleni meinaa romahtaa, miksi taas tein näin?
Olenko ikuisesti iso ja onneton?

Lauantaina menin äidin kanssa oulunsaloon baariin.
 Oli hauskaa ja humalaista. lauloimme karaokea!

Olen laittanut monia työhakemuksia muttei yksikään ole tärpännyt, en pääse ikinä elämässäni eteen päin.
Tahtoisin niin kovasti opiskellakkin vaikka se pelottaakin suunnattomasti.
Entä jos en sitten jaksaisikaan opiskella? Se kaikki stressi, sosiaalisuus ja uupumus pelottaa.
Normaali elämä houkuttelee, mutta saa pakokauhun valtaan.

p.s. Ikävöin rakasta, ikävöin ystäviäni.

Where is my mind

Tänään olen miettinyt erityisesti sitä mitä tahdon elämältäni.

Tahdon kunnon ammatin.

Tahdon olla läheisteni arvostama ihminen.

En pelkkä pelkuri, en laiska enkä aikaansaamaton.

Tiedän etten ole, tämä kotona jumissa oleminen on pelkkää pelkoa,

pelkkää uskaltomuutta ja masennuusta.

Masennusta kun lääkkeet ei auta, ei auta masennukseen.

rauhoittavat ei auta ahdistukseen ei paniikki kohtauksiin eikä nukahtamislääkket

helpota oloani lainkaan. Nukahtamiseen ja kunnon uneen tarvitsen niitä

liiaksi jolloin seuraavana päivänä en jaksa olla, en hengittää.

Perjantai-Lauantai yön olin pikkuveljeni luona.

Olo oli liiankin kotoisa, tuntui niin tärkeältä ja hyvältä ihmiseltä.

Veljeni tarvitsee minua, kun äiti tavallaan puuttuu,

Tiedän, että Jesse kaipaa äitiä liiaksikin, kun äiti ei koskaan soita eikä osoita rakkauttaan.

Säälittää niin paljon.

Mutta kuitenkin olen kateellinen Jesselle, hänellä on "uusi" perhe joka pitää huolta.

ymmärtää ja lohduttaa kun on paha olla.

On paikka jossa on hyvä olla.

Miltä pitäisi tuntua kun elämä on mitä on?

Mitä pitäisi tehdä kun mikään ei tunnu miltään eikä jaksa yrittää?

Kuka minä olen?