Levottomuus valtasi jokaisen ajatukseni tänään tajuten etten tehnyt mitään mitä piti.
 Niin, kun piti olla olemassa.
Sille sitten heihei, kun en edes muistanut noita koulu juttuja.
Anteeksi taas...
 En muistanut eilen enkä tänään äidille soittaa edes.
Kaikki tulee mieleeni vasta liian myöhään ja miettien mikä minua vaivaa?.
 Pääni on kai liian tyhjä.
Tuntien syyllisyyttä koko olemassa olostani.
 Mitä mitä täällä?
Mitä sinä siellä?
Minä en ainakaan mitään... pelkkiä harmaita harha kuvia huomisesta.

Eikä osaa naurattaa

Tuntuu kuluneen jo monen monta päivää.
 Hetket kuluvat ennen, kuin tajuan edes eläväni niissä.
Päivät vaihtuvat ennen, kuin huomaan niiden vaihtuvan.
 Aamu vaihtuu iltaan mieleni ollessa tajunnan ulkopuolella.
Tuntuu siltä ettei minua olisi olemassakaan.

Niin mä sanoin siellä mistä moni ei tiedä.
 Sitten hetken tai no yli yön mä hymyilin tanssien tuulen mukana,
Rakastin mailmaa ja halusin laulaa.

Aika pian lopulta musta tuntu taas siltä, että mailma syö mua.
 Kadottaa mun sisinelimiä ja laskee sekuntteja kunnes sydän lakkaa lyömästä.
On vaan niin helvetin pienestä hetkistä ja asioista kiinni tuntuuko siltä etten jaksa enää.
Tai pystynkö edes ylipäätänsä yrittämään.
 Viikossa yleisestiottaen menee se 6 päivää toivoen ettei tarttisi enää hengittää...
Kaikki on liian vaikeaa.
 En haluaisi olla maan päällinen ihminen.
Ajatellen, "olisinpa tuuli, koko ajan etenevä sekä läpinäkyvä kuiskaus."
 Eikä kukaan tietäisi minun olevan olemassa.

Nyt vaan, hei älä tule sunnuntai.
 Huomenna ei ole rahaa edes tupakkaan eikä maitokahviin.
Ei ole mitään elämää ja odotetaan maanantain kela käyntiä mikä ei vaan kiinnosta.
Olisi varaa nauraa silleen miten on hyvän olla niin antaisin vaikka oikeen käteni.
 Saisin sitten hetkeksi taas hengähtää kaikelta...

Heräten, hei ei ole edes tupakkaa!

Pyörin taas tunti tolkulla sängyssä ennen unen saantia.
 Ajatukset eivät sitten koskaan suostu vaikenemaan.
Ne pyörivät öisin kovemmin, kuin karuselli jota on nopeutettu.
Nopeammin, kuin filmirullat valkokankaalla.
 Heräsin kai, kun kulta pussasi.
Hetken nautin hiljaa kunnes tajusin ettei ole yhtään tupakkaa.
 Minun olisi lähdettävä tuonne pakkaseen sitä hakemaan...
Kahvia sekä aamupalaa,sitten stököjä kaksi kaupan päälle.
"En voi vielä mennä, ulkona on liian kylmä."
Tahdon vetää peiton takaisin korviin ja nukkua huomiseen...

En muista mitä unta näin, enkä taida halutakkaan.
 Liian usein, oikeastaan aina
ne ovat vain ahdistavia, aamun pilaavia paholaisia.

Yöllä kovasti yritin punnita omaa arvokkuuttani ihmisenä.
Vaakalaudalla mitä tehdä ja mitä ei.
Minne mennä ja minne ei...
 Entä jos teen jotain, mitä en ikinä voinut kuvitellakkaan.
Olenko silloin enää minä? Vai olenko joku muu, sellainen ihminen jota halveksutaan.
Tosin luulen osan jo tekevän niin jo valmiiksi minulle.
 Vakaita ennakkoluuloja, häilyviä mielikuvia teoistani riippumatta.
Ehkä se vain on niin, että jokaisen on itse määritettävä itsensä.
Niin ettei välitä muiden mielipiteistä.

Yritän tänään keskittyä helvetinmoisten halujen hallitsemiseen.
 Niiden, jotka tuhoavat jokaista päivääni.
Sellaisten jotka haalistavat minua varjoksi,
kuluttavat pelkälksi tuulen huminaksi.
 Ilman voi elää, tai sitten ei.
Vaikeaa se on, kun ei kestä itseään hetkeäkään
täysin selkein ajatuksia.
 Helpompaa on, kun kaiken voi sumentaa ja heleästi naurahtaa peilin irvistäville kuiskauksille.


Korn-Word up

Aika paska lauantai

Pysyispä kaikki poissa ainakin nyt, jotta voisin olla rauhassa.
Vaikkei sekään kuitenkaan mitään auta.

Alone - Alice in chains & pearl jam

Yleisesti ottaen olen tajunnut, että elämäni on helvetin tylsää.
 Se tekee hulluksi, liian tyhmäksi ja aina johtaen ahdinkoon.
Liian suureen ahdistukseen, joka polttaa kerta kerraltaan aina enempi.
Tosin jokaisen elämä muodostuu siitä, miten sen itse elää.
 Entä sitten, kun ei osaa tehdä sille mitään.
Joku aina sisälläsi estää muuttamasta vanhaa kaavaa.

Kaikki on rumaa totuutta, vääristyneitä valheita.
 Mistä sen tietää voiko yhteekään ihmiseen mailmassa luottaa?
Ei mistään.
 Liian usein, oikeastaan aina tulee kuitenkin lopulta pettymään.
Annat kaikkesi, muttet mitään saa takaisin.
 Pahinta on se, että aina jaksaa uskoa uudelleen ja uudelleen.
Jäljelle jääden pelkkää paskaa kilo kaupalla.

Maa katoaa jalkojen alta.
 Putoan pitkin routaista katua,
katua jolla ei ole loppua.
Kai se päättyy sanoihin hei sitten näkemiin,
ehkä ensi elämässä olen oikea.

Aamulla mennen nukkumaan suureen sänkyyn, jossa kissa kaverina.
 Toinen, kun sohvalle päätti nukahtaa.

Heräsin sentään ennen iltaa.
 Pimeyden tullessa juoden aamukahvia.
Jos osaisin tekisin kaikesta paljon kivempaa, paljon paljon mielenkiintoisempaa.
 Tuntuu niin turhalta odottaa huomista, kun valmiiksi tietää mitä se tuo tullessaan.
Tänään on lauantai, ja vasta maanantaille on sovittu tekemistä.
 Vielä se tuntuu hyvältä idealta, mutta se on eri asia
jaksanko silloin edes nousta sängystä.
 Toinen vaihtoehto on, että oveni ei päästä taaskaan minua mihinkään.
Se menee, kuin itsestään takalukkoon eikä kahvaan voi koskea.
Siinä on myrkkyä, joka tarttuu kosketuksesta..
 Ylipäätänsä voin vain miettiä, että miten ystäväni jaksavatkaan hankaluuttani.
"En mä taidakaan tulla tänään."
 Puhelin soi soimistaan, ja hiljennän sen.
Sitten taas itseään inhoten mietin miksen vain kykene vastaamaan.
 Ehkei minulla sitten ole vain mitään sanottavaa ja pakenen.

Aina voi yrittää hymyillä ja leikkiä kaiken olevan ehjää.
 Silloinhan ei tarvitse selitellä mitään, eikä saa turhaan sääliä.
Eihän se sääli kuitenkaan ketään auta.

Oli pakko eilen ottaa toi venytys pois, kun siihen särki särkemistään.
 Muutenkin, tuntui joka paikkaan kolottavan niin se oli jo liikaa.
14 mm, annan vähän parantua ja sitten laitan uudestaan.
Tällä kertaa luovuttamatta.

Vaa`alle en ole uskaltanut mennä.
Sen sijaan tuntuu siltä, että ehkä viimein vähän on paino pudonnut.
 Siitä seuraa vaan taas se, että syöminen pelottaa.
En halua, että heti kaikki tulee takaisin.
Ei nyt eikä koskaan, varsinkaan vielä koska en ole yhtään lähempänä
tavoitettani.

an empty shell

Tuntuu ehkä enemmän, kuin koskaan että olen romahtamassa.
 Lopullisesti ja peruuttomattomasti pimeään.
Pitkään en osannut itkeä, ja nyt voisin itkeä vuorokauden ympäri.
 En tahdo hengittää, se sattuu.
En tahdo, sillä se pitää minua kivuliaissa olotiloissa.
 Mielessäni ei vain ole muuta, kuin tämä paha olo joka velloo pitkin kehoani.
Jokainen hetki on niin helvetillisen ahdistava etten osaa olla.
 Silti päivästä toiseen on vain yritettävä piilottaa kaikkea pahaa oloa.
Kulta kysyy miksi itken, kysyy mikä minulla on, luulee kaiken johtuvan itsestään ja minä en
osaa koskaan selittää.
 En osaa puhua, en osaa kuvailla.
Ainoastaan saan irti itsestäni kertoessani sanan tai kaksi.
 En tiedä miten voittaa tämä ahdinko, miten unohtaa onnettomuus.

Päivästä toiseen vain tahdon paeta, tahdon piiloutua.
 Tahdon unohtua, pelkkiin läheisten sydämmiin piiloutua.
Siellä ei satu, siellä on hiljaista eikä minua muualla enää olekkaan.

On vain niin pimeää.
 Liian yksinäistä.
Liian tukahduttavan piinaavia ajatuksia ja elossa olemattomista.

Ehkä kesällä muistan, miten hymyillään

Viikonloppu meni aika miettimättä yhtä ainuttakaan viisasta asiaa.
 Hyvää seuraa, sekavuuksia, jotain ehkä tuhannetta persoonaani ja jotain mistä tajusin
koko viikon kuluneen hujauksessa.
 Perjantai oli kai se paras.
 Ja jälleen voin tunnustaa, että ajan tajuni on totaalisen solmussa.
Hyvä, kun muistan mikä päivä, saati kuukausi on.
 Sitten, kun kysytään:" mitä teit alkuviikosta?"
Pohdin niin, että aivoja särkee,
 Mutta vastaten silti:" Jaa a, älä multa kysy...mmm..

Sentään opon kanssa sain puhuttua.
Sovittiin, että nyt alkuviikosta käyn allekirjottamassa sen keskeyttämis paperin.
Ja huom. se on helvetin hyvä juttu.
 En menettänyt opiskelupaikkaa, ja jatkan sitten syksyllä.
Sitten uusien ykkösten kanssa, niin en ole jäljessä.
 Näin on paljon paljon parempi, sillä eihän jaksamisestani tullut mitään.
Yrityksetkin olivat naurettavan surkeita.
 Kevät meneekin sitten kipinän ja elämän hallinnan opettelun parissa.
Tai miten sen nyt ottaa...
 Kipinässä alkaa ryhmä, josta päivärytmiä, opettelua siihen ettei anna
ahdistuksen jättää kaikkea tekemättä, sosialisointia,
asioiden ajallaan hoitamista, lääkäri asioiden pinoamista ilman solmuja.
Kaipa löydetään sitten se hyvä nukahtamis lääkekkin.
Aiemmat, kun sattumoisin ovat olleet katastrooffi...
Eipähän kaikki voi kaikille sopia, eihän?

Minuuteni saastainen paholainen yrittää taas liian lujasti päästä valloilleen.
Se kynsin hampain yrittää piikkilangallaan sitoa kaiken mitä
jäljellä vain on.

 Peili huutaa minua kiroten eteisessä,
Sen edessä seisoessa, tuntuu siltä että olisi linnanmäen
vekkulassa. Siellä missä peilit näyttävät hassuja kuvia.
 Omapeilini sattuu, vain näyttää lihavoivia eri ulottovuuksia.
Nauraa joku kimeästi, korviin vihlovasti.
 -mitäs annoit itsesi olla täysin kuriton, sellainen säälittävä?-

Vaaka piinaa, tuolla lipaston alla.
Helvetisti se vaatiikin etten siihen astu.
 En ainakaan päivittäin, en siinä ravaten tunnin välein.
Myönnän, että auttaa sen estämiseksi se etten vain uskalla.
 Joka tapauksessa osaisinpa olla rauhassa juuri sen kokoinen,
 kun olen.
Nauraen itselleni, kun huomaan suurentuneeni.
Huolestuen, pienentyessäni.
 Jos vain voisin silloin iloisesti sanoa:" Nyt sitten
 sata levyä suklaata".
Yritän kovasti, vain saada mielen hallintaani.
 Nyt, kun kaikki tuntuu olevan liiankin pimeää ja koleaa,
sellaista sumeaa, kuin olisi sumua sokaistuakseen.

Aika somat tissit.

 Olen ajatellut, että jonakin päivänä kirjoitan kirjeen.

Niille tärkeille ihmisille, joita olen tavalla tai toisella satuttanut.
 Kirjoitan siitä, kuinka olen pahoillani.
Tahdon kertoa, että heitä rakastan.
Kerron, että muuttaisin kaiken tekemättömäksi,
maalaisin taivaan kirkkaan siniseksi ja heille omat tähdet tuonne korkealle.
 Voisimme sitten kaikki olla ikuisesti yhdessä, pelkäämättä mitään.
Olisimme ilman ikävää.

Se ikävä, kun saa silmät kostumaan.
Enkä edes uskalla siitä kaikille sanoa vielä.
Ainakaan en tiedä miten asian kuvailisin ja kertoisin.


Huominen vähän pelottaa, saa ihoni kananlihalle.
 Se on varmaan aika surkea päivä, vaikka voisinkin toivoa sen olevan kiva ja aurinkoinen.
Sellainen vain sattuu olemaan aika vaikea saavuttaa.
 tänäänkin vain tein suursiivouksen, välillä silmissä sumeten.
Luulinhan hetken aina pyörtyväni.
 Olinkin kai sitkeä ja sitten jatkoin tuntematta kipua kehossani.
Nyt voin hyvillä mielin yrittää tänään nukkua.
Huominen, kuitenkin.
Tiistai, ei rahaa, ei sitä mikä saa hymyilemään, ei henkiin herättävää.
Sellaista ei ole millä muuttaisi todellisuuden toisenlaiseksi.

Ja taas rakastaminen, tuntuu siltä että se sattuu liikaa.
 Kirvelee, kun rakastaa kaikella elinvoimallaan.
Kullalla ja minulla olikin eilen kuukausi päivä.
Olikohan 7 vai 8 ? No jokatapauksessa unohdimme.
 Eilen se sitten olikin kipeä, niin ihmekkään kun oksentamisen ja tärinän ohella unohtui.
Itse keskityin siihen, että väsytti ja yritin auttaa potilasta.

soul asylum - runaway train

Nukuin mä yli 15 tuntia, silti kuitenkin väsyttää.
 Tuntuu sille, että mun keho ei vastaan ota minkäänlaista innostusta tai jaksamista.
Silti kuitenkin olen helvetin levoton, ja ehkä sekoan siihen.
 Rintakehää puristaa ja tekisi mieli täristä.
Hengitys on jälleen kovin raskas, ja syke nousee kattoon yrittäessä tehdä jotain.

Torstai, ja tämä turhautuneisuus.
 Pitihän mun mennä kaverille, mutten taida kyetä.
En kestä olla kotona, nämä seinät eivät jätä rauhaan huutaen ikävyyksiä.
 Kuitenkaan en kestäisi edes ulkoilmaa, enkä varsinkaan sosiaalisuutta pakon edestä.
Mitä tehdä, kun missään ei ole hyvä olla.
 Onko minulla ollutkaan paikkaa jonne kuulun?
Ei en ainakaan muista sitten millään.
 Ehkä se paikka löytyy mailman toiselta puolelta, jos sitten ollenkaan
koko planeetalta.

Jos nyt joisin kahvia, liikaa kahvia jotta on jotakin tekemistä.

Piirtämisestä sentään olen jälleen innostunut.
 Liian kauan, kun tuo motivaatio oli olematon.
Ainut ongelma on se etten osaa koskaan olla tyytyväinen loppu tuloksiin.

Tunnustaen kerron jälleen, että tuntuu siltä kuin koko ruumiini leviäisi silmissä.
Musta tuntuu, että se suurenee huomattavasti heti, kun syön tai otan huikan sitten mistä tahansa.
 Ei ole hyvä olla.
Tunnen, kuinka turvottaa ja tahdon olla näkymätön.

Onnea vähän myöhässä minulle ja vuodelle 21.
 Synttäri sitten kotona hieman olo tilassa kummassa,
sellaisessa etten tiedä miten olla, jotta on hyvä.
 Mielentilassa, jossa en tiennyt mitä ajatella.

Miten olla, kun koko keho tuntuu olevan liekeissä?
 Miten olla, kun henki ei kulje ja pulssi hakkaa tuhatta ja sataa.
Ajatuksilla ei ole nimeä, ne vain takkuuntuvat enemmän ja enemmän.
 Ihan vain sillä aikaa, kun hetkeen en ajattele enkä tunne.
Minuuteni on pahasti vaakalaudalla.
 Sinuutesi on omasi.

Äiti laittoi viestin ja onnitteli.
 Vastasin ja odotin koko pävän jotakin takaisin, odotin
puhelimeni soivan.
 Ei mitään, hiljaisuutta ja tyhjää, näiden seinien kaikuvia huutoja.
Hulluuden hallusinaatioita.
 Kyllä se sitten illalla soi, mutta se ei ollutkaan se äiti.
 Kaveri kaipasi seuraa, ja toivotin tervetuloa.
Huolimatta siitä, että oma pääni lahosi.

"Voi kynttilät sammuttaa on lämmin
mä suljen silmät ja nukun sikeämmin
ja mä hymyilen unissani pois puhallan talven
ja ku herään en voi uskoo et oon valvel"

Lauantai oli sitten tällä kertaa hieman erillainen, kuin ylensä.
 Oli se mukavaa vaihtelua.
Lähdin lapsen vahdiksi seuranani tyttö, jonka kanssa voisi höpötellä joka yö
aamun pikkutunneille.
 Tunnin yö unet, ja heti herättyä piilosta.
Kaksi pientä poikaa ja heidän yli energisyytensä.
Päätin etten vielä moneen vuoteen tahdo lapsia.
 Lapset ovat kylläkin hassuja, niin täynnä elämää.
He elävät kuplassa, jossa eivät tiedä vielä pahasta mailmasta.

Sittemmin kullan kanssa elokuviin.
 Nostalgiaa, kun viimeksi tapailu aikanamme kävimme pimeässä elokuva teatterissa.
Tällä kertaa hieman lähekkäimmin, "rakastan sinua kulta".
 Juoppohullun päiväkirja oli mainio elokuva.
Yhtenä syynä varmasti se etten ole lukenut kaikkia kirjoja.
Niin en sitten osannut odottaa liikoja.
Käsikädessä pitkin helsinkiä, matka kotiin ja minun kiukkunu.
Väsymyshän sitä tuo.
 Sitten myöhään illalla tunsin pilanneeni päivän.
Sunnuntaimme piti olla kiva, täynnä rakkautta.
Oppisimpa käyttäytymään, edes joskus.

Ja nyt voidaan jo haudata vuosi 2012, vaikka se pitikin tehdä jo aiemmin.
Jäljellä siitä on kuvat ja muistot.