Eikä osaa naurattaa

Tuntuu kuluneen jo monen monta päivää.
 Hetket kuluvat ennen, kuin tajuan edes eläväni niissä.
Päivät vaihtuvat ennen, kuin huomaan niiden vaihtuvan.
 Aamu vaihtuu iltaan mieleni ollessa tajunnan ulkopuolella.
Tuntuu siltä ettei minua olisi olemassakaan.

Niin mä sanoin siellä mistä moni ei tiedä.
 Sitten hetken tai no yli yön mä hymyilin tanssien tuulen mukana,
Rakastin mailmaa ja halusin laulaa.

Aika pian lopulta musta tuntu taas siltä, että mailma syö mua.
 Kadottaa mun sisinelimiä ja laskee sekuntteja kunnes sydän lakkaa lyömästä.
On vaan niin helvetin pienestä hetkistä ja asioista kiinni tuntuuko siltä etten jaksa enää.
Tai pystynkö edes ylipäätänsä yrittämään.
 Viikossa yleisestiottaen menee se 6 päivää toivoen ettei tarttisi enää hengittää...
Kaikki on liian vaikeaa.
 En haluaisi olla maan päällinen ihminen.
Ajatellen, "olisinpa tuuli, koko ajan etenevä sekä läpinäkyvä kuiskaus."
 Eikä kukaan tietäisi minun olevan olemassa.

Nyt vaan, hei älä tule sunnuntai.
 Huomenna ei ole rahaa edes tupakkaan eikä maitokahviin.
Ei ole mitään elämää ja odotetaan maanantain kela käyntiä mikä ei vaan kiinnosta.
Olisi varaa nauraa silleen miten on hyvän olla niin antaisin vaikka oikeen käteni.
 Saisin sitten hetkeksi taas hengähtää kaikelta...