Lopullisesti ja peruuttomattomasti pimeään.
Pitkään en osannut itkeä, ja nyt voisin itkeä vuorokauden ympäri.
En tahdo hengittää, se sattuu.
En tahdo, sillä se pitää minua kivuliaissa olotiloissa.
Mielessäni ei vain ole muuta, kuin tämä paha olo joka velloo pitkin kehoani.
Jokainen hetki on niin helvetillisen ahdistava etten osaa olla.
Silti päivästä toiseen on vain yritettävä piilottaa kaikkea pahaa oloa.
Kulta kysyy miksi itken, kysyy mikä minulla on, luulee kaiken johtuvan itsestään ja minä en
osaa koskaan selittää.
En osaa puhua, en osaa kuvailla.
Ainoastaan saan irti itsestäni kertoessani sanan tai kaksi.
En tiedä miten voittaa tämä ahdinko, miten unohtaa onnettomuus.
Päivästä toiseen vain tahdon paeta, tahdon piiloutua.
Tahdon unohtua, pelkkiin läheisten sydämmiin piiloutua.
Siellä ei satu, siellä on hiljaista eikä minua muualla enää olekkaan.
On vain niin pimeää.
Liian yksinäistä.
Liian tukahduttavan piinaavia ajatuksia ja elossa olemattomista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti