Ajatukset eivät sitten koskaan suostu vaikenemaan.
Ne pyörivät öisin kovemmin, kuin karuselli jota on nopeutettu.
Nopeammin, kuin filmirullat valkokankaalla.
Heräsin kai, kun kulta pussasi.
Hetken nautin hiljaa kunnes tajusin ettei ole yhtään tupakkaa.
Minun olisi lähdettävä tuonne pakkaseen sitä hakemaan...
Kahvia sekä aamupalaa,sitten stököjä kaksi kaupan päälle.
"En voi vielä mennä, ulkona on liian kylmä."
Tahdon vetää peiton takaisin korviin ja nukkua huomiseen...
En muista mitä unta näin, enkä taida halutakkaan.
Liian usein, oikeastaan aina
ne ovat vain ahdistavia, aamun pilaavia paholaisia.
Yöllä kovasti yritin punnita omaa arvokkuuttani ihmisenä.
Vaakalaudalla mitä tehdä ja mitä ei.
Minne mennä ja minne ei...
Entä jos teen jotain, mitä en ikinä voinut kuvitellakkaan.
Olenko silloin enää minä? Vai olenko joku muu, sellainen ihminen jota halveksutaan.
Tosin luulen osan jo tekevän niin jo valmiiksi minulle.
Vakaita ennakkoluuloja, häilyviä mielikuvia teoistani riippumatta.
Ehkä se vain on niin, että jokaisen on itse määritettävä itsensä.
Niin ettei välitä muiden mielipiteistä.
Niiden, jotka tuhoavat jokaista päivääni.
Sellaisten jotka haalistavat minua varjoksi,
kuluttavat pelkälksi tuulen huminaksi.
Ilman voi elää, tai sitten ei.
Vaikeaa se on, kun ei kestä itseään hetkeäkään
täysin selkein ajatuksia.
Helpompaa on, kun kaiken voi sumentaa ja heleästi naurahtaa peilin irvistäville kuiskauksille.
Korn-Word up
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti