Se tekee hulluksi, liian tyhmäksi ja aina johtaen ahdinkoon.
Liian suureen ahdistukseen, joka polttaa kerta kerraltaan aina enempi.
Tosin jokaisen elämä muodostuu siitä, miten sen itse elää.
Entä sitten, kun ei osaa tehdä sille mitään.
Joku aina sisälläsi estää muuttamasta vanhaa kaavaa.
Kaikki on rumaa totuutta, vääristyneitä valheita.
Mistä sen tietää voiko yhteekään ihmiseen mailmassa luottaa?
Ei mistään.
Liian usein, oikeastaan aina tulee kuitenkin lopulta pettymään.
Annat kaikkesi, muttet mitään saa takaisin.
Pahinta on se, että aina jaksaa uskoa uudelleen ja uudelleen.
Jäljelle jääden pelkkää paskaa kilo kaupalla.
Maa katoaa jalkojen alta.
Putoan pitkin routaista katua,
katua jolla ei ole loppua.
Kai se päättyy sanoihin hei sitten näkemiin,
ehkä ensi elämässä olen oikea.
Aamulla mennen nukkumaan suureen sänkyyn, jossa kissa kaverina.
Toinen, kun sohvalle päätti nukahtaa.
Heräsin sentään ennen iltaa.
Pimeyden tullessa juoden aamukahvia.
Jos osaisin tekisin kaikesta paljon kivempaa, paljon paljon mielenkiintoisempaa.
Tuntuu niin turhalta odottaa huomista, kun valmiiksi tietää mitä se tuo tullessaan.
Tänään on lauantai, ja vasta maanantaille on sovittu tekemistä.
Vielä se tuntuu hyvältä idealta, mutta se on eri asia
jaksanko silloin edes nousta sängystä.
Toinen vaihtoehto on, että oveni ei päästä taaskaan minua mihinkään.
Se menee, kuin itsestään takalukkoon eikä kahvaan voi koskea.
Siinä on myrkkyä, joka tarttuu kosketuksesta..
Ylipäätänsä voin vain miettiä, että miten ystäväni jaksavatkaan hankaluuttani.
"En mä taidakaan tulla tänään."
Puhelin soi soimistaan, ja hiljennän sen.
Sitten taas itseään inhoten mietin miksen vain kykene vastaamaan.
Ehkei minulla sitten ole vain mitään sanottavaa ja pakenen.
Aina voi yrittää hymyillä ja leikkiä kaiken olevan ehjää.
Silloinhan ei tarvitse selitellä mitään, eikä saa turhaan sääliä.
Eihän se sääli kuitenkaan ketään auta.
Muutenkin, tuntui joka paikkaan kolottavan niin se oli jo liikaa.
14 mm, annan vähän parantua ja sitten laitan uudestaan.
Tällä kertaa luovuttamatta.
Vaa`alle en ole uskaltanut mennä.
Sen sijaan tuntuu siltä, että ehkä viimein vähän on paino pudonnut.
Siitä seuraa vaan taas se, että syöminen pelottaa.
En halua, että heti kaikki tulee takaisin.
Ei nyt eikä koskaan, varsinkaan vielä koska en ole yhtään lähempänä
tavoitettani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti