Forgotten'm ashamed I do not get

Katoamaan tätä petosta en saa
tätä mä en voi enää uneksi muuttaa
tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta
Unohtumaan mä häpeää en saa
tätä mä en voi enää muuksi muuttaa
tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta

Heräsin, mä vielä olemassa olen,
sydän lyö, se takoi hajalle mun unen,
jokin ei nyt ole niinkuin oli eilen,
mut peite päälläni oo niinkuin painajainen
Silmät kii, mä vielä vähän tässä makaan
nukahtaa en uudestaan voi todellakaan
hetki vielä menee ennen kuin se tulee,
eilisen paino se pimeä paino

 

 

Mitenkäs nämä päivät vain häviävät?

Olen kotona lukkojen takana päivästä toiseen enkä kykene olemaan todellinen.

Päiväni valuvat minun ollessani ahdistunut, juoden kahvia,

tehden ruokaa, katsoessani telkkaria,

olemalla tietokoneella,

tehden ristikkoa..

Ei mitään järkeä.

Ei mitään tajuttavaa.

Kiitos siitä, että parasystäväni soitti minulle vielä antaekseen uuden mahdollisuuden.

Älä tyttö unohda, etten ole lakannut miettimästä sinua hetkeksikään.

Ehkä häpeä sai minut olemaan piilossa.

Häpeän tekojani, häpeän itseäni, häpeän kehoani, häpeän elämääni.

Häpeän myös heikkouttani.

Olen vain turta tuntemaan muuta.

Olen huomannut, etten enään osaa itkeä muiden nähden.

Pelkään purskahtavani itkuun muiden läsnäollessa.

En edes Jesperin olkapäätä vasten tahdo itkeä. En osaa enkä

uskalla. 

En voi näyttää kaikkea pahaa oloa, enkä voi kätkeäkkään.

Surullisuus purkautuu vihaisuutena.

Tunteeni ovat sekaisin ja räjähtäneitä.

Tahtoisin niin pystyä puhumaan kaikesta muille, läheisilleni.

En vain pysty. En voi kertoa kaikkea niin kuin oikeasti on.

En tahdo myöntää tarvitsevani tukea ja apua enemmän kuin koskaan ennen.

Löytyykö todellisuutta mistään?