No kirjotan sittenkin vielä, kun mieli tekee.
Kirjoittaminen hieman lieventää oloa, pahaa oloa.
En uskalla sanoa.
En uskalla myöntää, en kuiskata.
Yhä useammin huomaan ajattelevani kuolemaa, sitä mitä se toisi mukanaan.
Miltä se tuntuisi?
Olisiko se hiljainen taivas, rauhallinen uni?
Hymyä? itkua? surua? naurua?
Ehkä osaisin olla onnellinen. Ei tarvitsisi murehtia eikä pelätä.
Pelkään, pelkään, pelkään.
Taidan olla onneton. Pimeän kujan päässä, syövereissä ja eksynyt.
Onnellisuus on pelkkä kaunis muisto menneisyydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti