Musta tuntuu, että mä olen sokea elämälle.
Koko viikko on kulunut samoja kaavoja noudattamalla.
Mistään ei ole tullut yhtään mitään.
Olen ollut kotona, olen murehtinut ja ollut yksin.
Tarvitsen tekstityksen elämän kululle.
Tahtoisin niin kovasti ymmärtää, miksi mieleni hajoaa.
Tarvitsen selityksiä tälle kaikelle.
Jesperille olen kiukutellut jälleen normaalia enemmän.
Olen suuttunut turhista asioista ja vaatinut jotain mahdotonta.
Kuinka kauan tämä kestää?
Syksy löi eilen vasten kasvojani hyvin kovaa.
Minne kesäni katosi?
Enhän ehtinyt tehdä mitään, en ehtinyt iloitsemaan.
Kahtena aiempana kesänä olin osastolla ja syytin niitä kesäni kurjuuteen.
Tänä kesänä olin vapaa lintu lentämään, mutten saanut siipiäni irti kahleista.
En kykene uskomaan kenenkään välittävän minusta aidosti.
Pelkään vain niin hurjasti jääväni yksin.
Onhan nyt syksy ja pimeää, se on liian hyvä tekosyy olla melankolinen ja väsynyt.
Hyvä syy olla yksin.
Jesper eilen sanoi tahtovansa estää minua jälleen eristäytymästä.
Ehkä hän luulee sen olevan helppoa.
Se on kaikkea muuta, kuin helppoa.
Itseni pakottaminen satuttaa minua vaikka tiedän kotiin jäämisen tuhoavan minua enemmän.
Olen kadottanut suurimman osan itsestäni, minulla ei ole jäljellä
yhtään unelmaa tai toivetta.
Missä elämän halu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti