Palelee, väsyttää ja tää on yks perjantai jollon toivoisin olevani muualla kun tässä hetkessä.
 Ulos pääsyä etin vaan pois koko mailmasta.
Ei mua huvita, eikä kiinnosta.
 Kaverille piti mennä sen kanssa vähän naukkailee ja syömää lettuja.
Sekin jäi, kun mun päikkärit veny moneen tuntiin ja olisin ollu ihan myöhässä.
 Suihkuun menokaan ei tullut missää vaiheessa kuulookaan, kun oli ja on kylmä.
Koko päivä valunu taas hukkaan ollessa yökkäri päällä ja juoden vähän.
 Tosin toi siiderikään ei meinaa mennä alas.
En mä sillä nyt et humalassa haluun olla vaan sillä et saisin sit nukuttua.
 Väsyttää, mutta turha se on nyt yrittää mennä nukkuu ko ei siitä kumminkaa tuu muuta,
kun paha mieli, ahdistus ja levottomuus. Jota seuraa hermostuminen.

Ja vajoten pahaan oloon joka puristaa rinnasta.
 Hakkaa mun päätä seinään ja huutaa julmia sanoja.
Olen säälittävä, olen liian suuri ollakseni onnellinen.
 Taistelu vaatii liikaa energiaa jota minulla ei ole.
Pelkkää uupumusta koko olemassa olosta ja ikävästä.
 Onko perheen pakko olla niin kaukana?
Äiti on ehkä ainut ihminen joka saa minut tuntemaan
itseni rakastetuksi ja kauniiksi.
 Ainut joka osaa olla ylpeä minusta siitä huolimatta

miten voin tai mitä pahoja tekoja olen tehnyt ja tulen tekemään.

Mulla on aika suunnattoman paha väsymys.
 Liikaa valvomista ja olemattomia unirytmejä.
Kello on puol kaks ja oon nyt muutaman tunnin yö unien jälkeen ollut melkeen 10 tuntia hereillä.
 Luulin, että univelkojen ja ylivuorokauden valvomisen jälkeen oisin nukkunut hyvin.
Mutta ei niin ei...

Ehkä mä sitten maanantaina sille psykologille saan taottuu sen päähän sen etten yksin
kertasesti pysty nukkumaan vaikka, kuinka yrittäisin.
 Eihän mun pää tai ylipäätänsä elimistö kestä kohta enää tällästä jatkuvaa univajetta.
Päivä päivältä se vaan lisääntyy ja kasvaa kasvamistaan.
 Tunteina, minuutteina ja sekuntteina.
Enkä halua ajatella heti ensimmäisenä herätessäni, että nyt tarvitaan jotain joka piristää takuu varmasti.
 Likaisia ajatuksia ja mielen huutoja takaraivossa.

Tahdon vain nukkumaan, en voi olla jälleen itseni kanssa hereillä.

Oho nyt ei ollutkaan vielä Perjantai, kun korkkasin ural mocan.
 Hyviä drinkkejä maidon kanssa.
Ja tietenkin rasvatonta maitoa. Outoa miten siihen on niin tottunut ettei juo
edes ykkös maitoa. Se on liian "paksun" makusta ja ällöttävää.
Mutta se rastavaton, se maistuu raikkaalta hyvältä.
Ja muistan edelleen, kuina 7 luokan terveyden hoitaja sano mulle, että mun pitää
juoda sitä ja muutenkin miettiä mitä suuhuni laitan tai musta tulee liian lihava.
 Sanoi, että en saa syödä ranskalaisia.
Kai mä sit olin suomeksi sanottuna läski.
Vaikka eihän mulla nyt oo ko ehkä muutama kilo siihen painoon mitä sillon olin.
Ja siitähän on se yli 7 vuotta aikaa...
 Pienet asiat on johdattanu mut tähän ja musertanu.

Kuulin tossa aiemmin murun suusta ne sanat joita en olisi halunnut kuulla.
 Mä vaan hiljenin, hämmennyin ja mua pelotti.
Tiesin, että jos se tekee niin kuinka haluis niin mä tulisin joutumaan siihen pahaan mukaan.
 Sitten voisin sanoa, että mulla menee huonommin kun kellään.
Liian huonosti. Olisin lopullisella pohjalla.
 Vaikka musta nytkin tuntuu niin siltä, että vajoan meren pohjaan, ni silti
se pinta aina jonakin päivinä näkyy.
 Mieli huutaa, mua tekemään niin ettei se näkyisi.
Huutaa mulle mun ruumiista, se huutaa painon liika kiloja, se huutaa pahaa oloa.
pelko, ahdistusta, alkoholia, huumeita ja kaikkea sitä millä pään vain voi sekoittaa.
 On vain oltava vahva ja päästää ne huudot toisesta korvasta ulos.
Mutta, kun sekin sattuu...

Pelkään niin paljon etten uskalla olla yksin läheskään vuorokautta.
 Heti, kun joudun olemaan yksin olen aina vain varma siitä että nyt se mun sydän pysähtyy ja
kukaan ei tule edes kaipaamaan. Kukaan ei huomaa.
Kukaan ei kuule eikä näe, ei välitä.
 Tiedän veriarvojeni olevan tas perseelleen.
Sen vain tuntee. Pistävänä kipuna rinnassa, lievinä rytmihäiriöinä,
vatsakipuina, heikotuksena, väsymyksenä, lihas heikkoutena ja liiallisena pulssin nopeutumisesta pelkästään kun nousee istumisesta seisomaan.

Eilen mua ahdisti vaan.
 Koko päivän ja olin kiukkuinen.
En puhunut Teemulle oikeestaan mitään.
 Mua ärsytti niin etten osannut.
Oikeestaan olin vihainen itselleni.
Miksi olen päästänyt mut tähän?
 Olen Kitkuinen ja ahdistunut.
Otin keskiviikkona ketipinoreita, jotta voisin nukkua.
Siitäkään ei mitään tullut, ne ei vaan tehoa mulla enää.
Otin kumminkin sitä melkeen 100 mg ja silti mä pyörin sen 4 tuntia sängyssä nukkumatta.
Sitten nousin ja sanoin :"et ei tuu mitää valvotaa sit koko yö.."
 Väsytään ja sanotaan kaikelle näkemiin.

Sit torstaina psyka soitti mulle...
 Anto ajan maanantaille. se sano, että "puhutaan niistä lääkkeistä ja osastosta sitten".
Levozin respan se laitto mulle tohon korson apteekkiin.
Pameja se ei kuulemma voinu laittaa. Se mua vituttaa, tiedän muutaman pamin rauhottavan mua kun on kamala ahdistus.
 Se vaan ei luota siihen etten syö niitä, jos ja kun juon.

Koko päivä on ollut sairaanloisen turhauttava.
 Ainut positiivinen asia on se, että sain viimeinkin tehtyä mustikkarahka piirakkaa.
Enkä edes muista millon sitä viimeks tein.
Ehkä 2-5 vuotta sitten?
Kuinka tää aika kuluukaan, enkä mä edes huomaa mitään.
 Kai huomen aamulla sitten on mennyt taas vuosi tai kaksi.
Eikä se ihmetyttäis mua ollenkaan.

Tänään mä taas mietin tosissani sitä vaihtoehtoa, että menisin osastolle lepäämään.
 Vaikka vaan vähäks aikaa, jotta voisin taas olla vähän ihminen.
Ilman pakkohoitoa voisin jopa sanoa siellä näkemiin ja haistattaa paskat
jos siltä tuntuisi.
 Saisin lomaa kaikesta tästä.
Saisin lomaa kodista, lomaa parisuhteesta, lomaa rakkaudesta, lomaa kiusauksista,
lomaa pelosta ja turhautumisesta, lomaa kivusta ja lomaa hulluudesta.
 Tosin viimeisestä mä tuskin koskaan saan lomaa.

Ja miettien sitä miksi ihmiset seurustelevat.
 Miksi mä seurustelen?
Varmaan siksi, että mä rakastan.
Helpompaa olisi kuitenkin aina sanoa näkemiin ja kitua se aika kunnes
oppii taas olemaan ilman toista.
Kunnes sydän on niin jäässä ettei tunne enää mitään.
 Aina suhteet normalisoituu.
Niistä tulee sellasta tasa paksua puuroa jota syödään päivästä toiseen.
Toinen saa tuntemaan järkyttäviä raivon puuskia jollon astioita lentelee.
 Saa miettimään, että mitä järkeä tässä on.
Yksin voisi pitää hauskaa ja olla pelkäämättä toisen menetystä.
 Se kolahtaa, kun tajuaa ettei suhde olee enää sitä mitä se oli.
Ei enää samanlaisia perhosia vatsassa vaikka vaan katsoisi toista silmiin tai huomaisi
sen hymyilevän.
 Ei enää osaa vaan maata ja olla toisen lähellä ollen tyytyväinen.
Se ei ole enää vaihtoehtona päiväohjelmassa.
Kaiketi...

On niin kovin pimeää ja kylmää.
 Luissa asti tuntuu tuo jäätävä viima, huolimatta siitä olenko sisällä vai ulkona.
Olenko peiton alla vaiko alasti.
 Pimeä seuraa minua, se johtaa mailmaa.
Ei se anna minun herätä aamuun, jolloin edes pikkuisen aurinko
saattaa paistaa pilvien raosta.

Kuinka koota nämä kaikki sirpaleet minusta jotka ovat hajonneet pala kerrallaan?

Taas se tunne, kun haluaisin vain paeta kaikkea.
 Paeta itseäni, paeta ihmisiä, vastuuta, elämää, onnea, pelkoa
ja jokaista tunnetta jota voi tuntea.
 Jokaista tekoa, jota voi ihminen tehdä.

Vaihtoehtoina luovutus tai elämän tavoitus.
 Kumpi se aina onkaan se helpompi tie...?

Eilinen ei mennyt tosiaan ihan kaavojen mukaan.
 Heräsin, kun oli jo pimeää ja koko päivä valui hukkaan.
Siivotuksi sentään sain.
 Ajattelin sitten taas viisaana, että valvon koko yön jotta tänään tulisi asiat hoidettua.
 Kumminkin sitten nukahdin joskus aamulla ja heräsin
sossuni soittoon hetkinen sitten.

Se täti sieltä sosiaalitoimistosta saa kaiken kuulostamaan
sen verran helpolta, että voisin ehkä vähän jopa hymyillä.
 Sai tuntemaan niin, ettei kaikkea sittenkään ole ihan
vielä menetetty...

Mutta silti...
 Helppohan se on suunnitelma mitä tekee kaiken eteen jos helposti jättää kaiken silti tekemättä.


 Vaikka kuinka yritän avata silmäni mailmalle ja jokaiselle mahdollisuudelle, se on aina yhtä vaikeaa.
  Silmä ripseni ovat taketuneet yhteen kaikista niistä kyynelistä
joita olen tähän mennessä vuodattanut elämälle.
 Kaikista niistä kerroista, kun olen vain toivonut katoavani jotta kipu lakkaisi.
Hetkistä jolloin kuolisin muiden puolesta jotten olisi yksin.
 Kukaan ei tahdo tuntea ikävää jota tunnen päivästä toiseen, vuodesta toiseen sekä
jokaisena sydämmen lyönnilläni.

Viime päivinä olen romahdellut useammin, kuin aikoihin.
 Tai niin, että se on ollut muutenkin havaittavissa, kun omissa ajatuksissani...
 Peiton alle vajoamista, tyynyyä vasten huutamista, itkua, itkun puutetta sen tulo tarpeesta huolimatta,
 mustaa, harmaata, väsymystä, uupumusta,
sekoamista, hulluuksien hamuamista...
 Kaiken sen tekemistä mikä tuhoaa minua vain enemmän.
Ei nautintoa kuitenkaan mistään...
Tai ehkä jostain, jota en ole vielä sitten löytänyt kokonaan.
Ja parempi sitten kai niin.

minne katosi taas monta päivää?

Mitä mä viikonloppuna tein? Juhlin..
Sunnuntaina? kuolin ja väsyin.
Maanantaina? Väsyin edelleen iltaan asti.
Maanantai iltana? Join pari kaljaa, riippuen mikä on pari.
Tiistaina? Eilen mä aamusta asti kaverinkaa juoksin pitkin helsinkiä.
 Löysin paikan josta saan ilmasen rokotuksen ja mukavia ihmisiä.
Sellaisia lämminhenkisiä jotka ainakin päältä päin näyttää ymmärtävän ja suvaitsevan.
 Eilen illalla sitten olo olikin niin kehno ettei edes veden juonti luonnistunut.
Nukkumaan mä menin oksennus ämpärin ja ketipinoreiden kanssa.
 Mun mielessä oli sumeaa.
Tänään mä heräsin suht ajoissa, mutta todella uupuneena.
Päätin, että huomenna sitten menen kelaan ja kipinään.
 Käyn ottamassa sen rokotuksen ja yritän hymyillä.

Tää päivä on täynnä ahdinkoa ja vanhoja salkkareita.
 Kahvia ja tupakkaa.
Odotusta, odotusta, pelkoa ja lämmönsäätökyvyn sekoamista.
Mun mielen koukeroita, jotka yrittää vetää mua väärille poluille.




Kohta on jo joulu, muttei lunta.
 Mä en tiedä mitä edes koko joululta odottaa.
Joka tapauksessa koitan rakentaa siitä hyvän.
 Tosin mun mielessä on jotain ei niin normaalia, jotta siitä tulisi paras.
Sellanen ettei mun tarttis murehtia tai tuntea mitään tuskaa.

Ehkä kaikki tai suurin osa mun arjesta koostuu pelkästä
läheisyys riippuvuudesta.
 Aina sitä on jostakin haettava.
Sitä ongelmaa aina silti helpottaa se, että mulla on joku oma.
 Vaikka sekin aiheuttaa tuskaa ja mielen lahoamista.

Ainahan mä lahoilen, vai?

 Olen aika ylpeä siitä, mitä eilen suuhunu sain laitettua.
 Tällä kertaa en nukkumaan mennessä vain miettinyt
sitä miksi olen syönyt liikaa.
 Vaikka päätänkin aina aloittavani terveemmän ruokavalion.
 Raaka ruoka tuntuu hyvältä idealta,
mutta tuskin minulla riittäisi jaksamista siihen, että
saan kaikki riittävän ravinnot päivässä.

                                                                                     Häpeäkseni voin kuitenkin myöntää, että se ravinnon puutehan on aina ollut se pää tavoitteeni... Vain jotta voisin tuntea kontrolloivani itseäni ja elämääni edes pienen muresen verran. Vihaan silti sitä, että tuntuu ettei minulla ole enää mitään itsekuria eikä motivaatiota liikkumiseen.

Viikon päivät jotenkin vähän katosi viimeviikolla...
Olihan sitä vaikka mitä, mutta ei vain onnistunut taaskaan.
 Ehkä ne kerrat, kun kaveria jopa saman viikon aikana näin 4 päivää yhteensä.
Vietin aikaa irti koti seinien sisältä jopa tahtoen hymyillä.
Tosin ne asiat joita psykat jne vaatii jäi sitten varjoon kumminkin.

Eilinen sunnuntaini valui vajoten sohvan nurkkaan...
 Tarkoitus oli nähdä tyttö, jota kaipaan ja kaipaan liikaakin.
Liikaakin odotettavaa ja suunniteltavaa oli.
 Silti herätessäni viimein iltapäivällä pelkkä paha olo ja heikkous valitsi sen mitä teen.
Oksettavan paha olo piti minua peiton alla.
 Illemmalla monen tunnin jälkeen kulta kysyi,
 että:" Kai pärjäät yksin yön?"
                   Kyllähän mä pärjäsin.
En sanonut sitä, mutta ahistus kasvoi ja kasvoi.
 Pelotti ja rintaa pisti. Olin ehkä varma, että nyt se mun sydän sanoo näkemiin.
Ei se voi niin kamalaa olla kotona yksin. Se yksi päivä, sen pitäisi valua vain...
 Niin, kuin ne aina valuvat ja unohdan edes olevani elossa.

Ja jälleen voin myöntää, että olen tahtonut eroon koko mailmasta.
 Koko omasta mailmastani.
Eroon kaikesta siitä mitä ruumiini kantaa.
 Tahtomatta ajatella viime yötä, kun kävin vaa`alla vihaten jokaista soluani.
Peläten menettäväni kaiken joka minulle on rakasta.
 Jokaisen ystävän ja läheisen ihmisen.
Edes sillä uhalla, että tarvitsen liikaakin ihmisiä uhaten heidän kestävyyttään kanssani.

Pakko sanoa, että viime päivinä olen inhonnut olla kehossani enemmän, kuin pitkään aikaan.
 Pakko myöntää, että on tehnyt mieli edes oksentaa joka ikinen ruumiin osani irti.
Irti, jotta olisin edes pikkasen kevyempi.
Silti en ole niin tehnyt, miettinyt vain jokaisena sekunttina sydämmeni lyödessä.
 Kukaan ei kykene ymmärtämään, kuinka inhoan tätä ihoa jonka sisällä kehoni elää.
Kukaan ei ymmärrä, kuinka pää kalloni sisällä vihaa jokaista ajatusta jota ajattelen.
 Eikä ymmärrä sitä, kuinka vihaan jokaista tunnetta jota tunnen.
Ei ymmärrä sitä kipua joka saa sieluni palamaan
 ja vaikeroimaan tuskassa.

Kulta kertoo, kuinka kaunis olen ja yritän hymyillä.
 Yrittäen pitää paidan päällä piilottaen kehoani.
Vihaten, paeten ja peläten.
Olkoot huomenna sitten se parempi ja vahvempi päivä, parempi ehkä.
Yrittäen kieltää nämä möröt mielestäni.
 Yritän olla tuntematta sitä etten ole tarpeeksi arvokas näin ottamaan yhteyttä
tyttöön jota kaipaan ja rakastan ehkä enemmän, kuin ketään ystävää koskaan.
 Se tyttö on mieleni kultaa ollut ulfåsasta asti! <3 nbsp="nbsp" p="p">Huomenna soitan ja piste. Olen ehkä tarpeeksi vahva.

Pakko vielä sanoa sen verran, että
:" musta tuntuu, että mun viimeisiä toivon murusia viedään".
Kuinka paljon ihmisen pitääkään jaksaa vastoinkäymisiä?
 Jatkuvaa putoamista pienien ponnahduksien jälkeenkin.

Nää tuskaiset tuntemukset kasvaa ja kasvaa jälleen.
 Mä tiedän, koska mulle on ennenki käynyt näin.

Miten ihmisen unirytmi voi olla näin päälaellaan, kun mulla?
 En saa sitä edes normaaliksi valvomalla yön jotta seuraavana iltana saisin unta.
Silti mä valvon ja porskutan.
Toisena vaihtoehtona se etten vaan jaksa tehdä mitään, tai nukun iltaan asti.
 Viime yönä nukahdin taas aamu 8 aikaan.
Heräsin sitte vähä ennen kuutta nyt illalla.
 SInne meni mun päivä ja sen mukana olleet suunnitelmat.
Anteeksi ystävä ja anteeksi pikkuveli.

Vihaan nukkua näin myöhään, kun on jo valmiiksi pimeää.
 Pimeää ja tiedän päivän valuvan hukkaan kokonaan.

Rintaa puristaa ja hengitystieni tuntuvat tukkiutuneen kokonaan.
 Jälleen sitten ahdistaa..
Onneksi sain pientä lievitystä näihin oloihin ystävältä.
Vaikka en sitten osaa sanoa auttaako se.

Jospa koittaisin vaihtoehtona tähän tunnetilaan sitä, että kohta suunnistan
ostamaan tupakkaa ja siinä sivussa pieni kävely lenkki.
 Ahdistaa olla vain yksin.
Teemu nukkuu eikä aijo kaiketi koko iltana nousta.
Suunnittelin tosin sitä itsekkin, mutta päätin sen olevan huono rantkaisu.
Olisin vain herännyt sitten keskellä yötä saamatta enää unta.

Kauppa kutsuu sillä en aijo viettää iltaa/yötä ilman tupakkaa.
 Jospa sitten keksisin jotain muutakin mitä ostaa, mieli ei kyllä tee sitten yhtään mitään.

Siinä se viikonloppu meni espoon puolella halloween juhlien merkeissä.
 Tulihan sitä hassuteltua ja juotua, naurettua rantkeamiseen asti.
Hauskaa oli vaikkakin siitä sakotetaan jälkikäteen.
 Liskodisko yö muumien parissa, järkyttävä läski ahdistus ja pieni muotoinen alakulo.
Elimistö sanoo taas ei kiltisti kiitosta.
 Perjantailta musta otettiin kuva jossa olin vielä korsetissa.
Siinähän pitäisi näyttää pienemmältä?
 Musta vaan tuntuu mun näyttävän valaalta makkarakuoressa.
Yritän vain sulkea ajatukseni ja keskittyä siihen, etten suurene enää jatkossa.

Siihen ei ole yksinkertaisesti varaa.
 Ja tiedän ettei kukaan sitä minulle myöntäisi vaikka huomaisi minun lihoneen.
Koitan kasata mieleeni jälleen ajatusta:" Hetki suussa, ikuisuuden vyötäröllä".

Mene pois tyhmä maanantai.

Siinä se päivä meni siivotessa.
 Nyt voi taas olla kotona tuntematta epämukavuutta sotkusta.
Siitä, kuinka asunto näyttää sikojen kodilta.
Hieman tää taas tuntuu omalta.
Ei ihan, eikä kai koskaan tunnukkaan.
Jokin näiden seinien pinnoissa saa mun ihon kanan lihalle.
Saa mut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi koko mailmasta.
Vaikka kotonahan piti olla turvallinen olo, vai?

Mutta, ehkä mulla sitä oloa ei ole missään.

Tai pikkasen kullan vieressä, sen sylissä lämpimässä.
 Kuitenkin sisimmässä ajatus ja pelko siitä,
 kuinka mä kuitenkin lopulta jään yksin.
Peläten sitä päivää, kun tää pienikin onni ja rakkaus loppuu.
 Kivusta on vaan tullut mulle liian arkea.

Tottuen siihen luovutukseen ja pakenemiseen.
 tottuen ihmisten luotani liitämiseen.

Vähintääkin siinä vaiheessa kaikki loppuu, kun tuntematon ääni
mun päässä käskee sanomaan näkemiin.
 Ehkä se on jossain vaiheessa se itse suojelus vaisto.
Se vaisto jotta ei tarvitse tulla rakastuneena yksin ilman vasta kaikua.
 Kaikua joka on hälvennyt pala kerrallaan, kun toinen on nähnyt sisimpääni.
Sinne missä on pimeää sekä kylmää.