Koko päivä on ollut sairaanloisen turhauttava.
Ainut positiivinen asia on se, että sain viimeinkin tehtyä mustikkarahka piirakkaa.
Enkä edes muista millon sitä viimeks tein.
Ehkä 2-5 vuotta sitten?
Kuinka tää aika kuluukaan, enkä mä edes huomaa mitään.
Kai huomen aamulla sitten on mennyt taas vuosi tai kaksi.
Eikä se ihmetyttäis mua ollenkaan.
Tänään mä taas mietin tosissani sitä vaihtoehtoa, että menisin osastolle lepäämään.
Vaikka vaan vähäks aikaa, jotta voisin taas olla vähän ihminen.
Ilman pakkohoitoa voisin jopa sanoa siellä näkemiin ja haistattaa paskat
jos siltä tuntuisi.
Saisin lomaa kaikesta tästä.
Saisin lomaa kodista, lomaa parisuhteesta, lomaa rakkaudesta, lomaa kiusauksista,
lomaa pelosta ja turhautumisesta, lomaa kivusta ja lomaa hulluudesta.
Tosin viimeisestä mä tuskin koskaan saan lomaa.
Ja miettien sitä miksi ihmiset seurustelevat.
Miksi mä seurustelen?
Varmaan siksi, että mä rakastan.
Helpompaa olisi kuitenkin aina sanoa näkemiin ja kitua se aika kunnes
oppii taas olemaan ilman toista.
Kunnes sydän on niin jäässä ettei tunne enää mitään.
Aina suhteet normalisoituu.
Niistä tulee sellasta tasa paksua puuroa jota syödään päivästä toiseen.
Toinen saa tuntemaan järkyttäviä raivon puuskia jollon astioita lentelee.
Saa miettimään, että mitä järkeä tässä on.
Yksin voisi pitää hauskaa ja olla pelkäämättä toisen menetystä.
Se kolahtaa, kun tajuaa ettei suhde olee enää sitä mitä se oli.
Ei enää samanlaisia perhosia vatsassa vaikka vaan katsoisi toista silmiin tai huomaisi
sen hymyilevän.
Ei enää osaa vaan maata ja olla toisen lähellä ollen tyytyväinen.
Se ei ole enää vaihtoehtona päiväohjelmassa.
Kaiketi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti