Viikon päivät jotenkin vähän katosi viimeviikolla...
Olihan sitä vaikka mitä, mutta ei vain onnistunut taaskaan.
Ehkä ne kerrat, kun kaveria jopa saman viikon aikana näin 4 päivää yhteensä.
Vietin aikaa irti koti seinien sisältä jopa tahtoen hymyillä.
Tosin ne asiat joita psykat jne vaatii jäi sitten varjoon kumminkin.
Eilinen sunnuntaini valui vajoten sohvan nurkkaan...
Tarkoitus oli nähdä tyttö, jota kaipaan ja kaipaan liikaakin.
Liikaakin odotettavaa ja suunniteltavaa oli.
Silti herätessäni viimein iltapäivällä pelkkä paha olo ja heikkous valitsi sen mitä teen.
Oksettavan paha olo piti minua peiton alla.
Illemmalla monen tunnin jälkeen kulta kysyi,
että:" Kai pärjäät yksin yön?"
Kyllähän mä pärjäsin.
En sanonut sitä, mutta ahistus kasvoi ja kasvoi.
Pelotti ja rintaa pisti. Olin ehkä varma, että nyt se mun sydän sanoo näkemiin.
Ei se voi niin kamalaa olla kotona yksin. Se yksi päivä, sen pitäisi valua vain...
Niin, kuin ne aina valuvat ja unohdan edes olevani elossa.
Ja jälleen voin myöntää, että olen tahtonut eroon koko mailmasta.
Koko omasta mailmastani.
Eroon kaikesta siitä mitä ruumiini kantaa.
Tahtomatta ajatella viime yötä, kun kävin vaa`alla vihaten jokaista soluani.
Peläten menettäväni kaiken joka minulle on rakasta.
Jokaisen ystävän ja läheisen ihmisen.
Edes sillä uhalla, että tarvitsen liikaakin ihmisiä uhaten heidän kestävyyttään kanssani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti