Ulos pääsyä etin vaan pois koko mailmasta.
Ei mua huvita, eikä kiinnosta.
Kaverille piti mennä sen kanssa vähän naukkailee ja syömää lettuja.
Sekin jäi, kun mun päikkärit veny moneen tuntiin ja olisin ollu ihan myöhässä.
Suihkuun menokaan ei tullut missää vaiheessa kuulookaan, kun oli ja on kylmä.
Koko päivä valunu taas hukkaan ollessa yökkäri päällä ja juoden vähän.
Tosin toi siiderikään ei meinaa mennä alas.
En mä sillä nyt et humalassa haluun olla vaan sillä et saisin sit nukuttua.
Väsyttää, mutta turha se on nyt yrittää mennä nukkuu ko ei siitä kumminkaa tuu muuta,
kun paha mieli, ahdistus ja levottomuus. Jota seuraa hermostuminen.
Ja vajoten pahaan oloon joka puristaa rinnasta.
Hakkaa mun päätä seinään ja huutaa julmia sanoja.
Olen säälittävä, olen liian suuri ollakseni onnellinen.
Taistelu vaatii liikaa energiaa jota minulla ei ole.
Pelkkää uupumusta koko olemassa olosta ja ikävästä.
Onko perheen pakko olla niin kaukana?
Äiti on ehkä ainut ihminen joka saa minut tuntemaan
itseni rakastetuksi ja kauniiksi.
Ainut joka osaa olla ylpeä minusta siitä huolimatta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti