Nyt voi taas olla kotona tuntematta epämukavuutta sotkusta.
Siitä, kuinka asunto näyttää sikojen kodilta.
Hieman tää taas tuntuu omalta.
Ei ihan, eikä kai koskaan tunnukkaan.
Jokin näiden seinien pinnoissa saa mun ihon kanan lihalle.
Saa mut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi koko mailmasta.
Vaikka kotonahan piti olla turvallinen olo, vai?
Mutta, ehkä mulla sitä oloa ei ole missään.
Tai pikkasen kullan vieressä, sen sylissä lämpimässä.
Kuitenkin sisimmässä ajatus ja pelko siitä,
kuinka mä kuitenkin lopulta jään yksin.
Peläten sitä päivää, kun tää pienikin onni ja rakkaus loppuu.
Kivusta on vaan tullut mulle liian arkea.
Tottuen siihen luovutukseen ja pakenemiseen.
tottuen ihmisten luotani liitämiseen.
Vähintääkin siinä vaiheessa kaikki loppuu, kun tuntematon ääni
mun päässä käskee sanomaan näkemiin.
Ehkä se on jossain vaiheessa se itse suojelus vaisto.
Se vaisto jotta ei tarvitse tulla rakastuneena yksin ilman vasta kaikua.
Kaikua joka on hälvennyt pala kerrallaan, kun toinen on nähnyt sisimpääni.
Sinne missä on pimeää sekä kylmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti