Nukuin sitten sen ajan jolloin normaalisti ollaan hereillä.
Kai nyt, kun uni tulee aamulla kahdeksan pintaan.
Uneni kuitenkin herätti minut yhä uudelleen ja uudelleen.
Ihmeekseni kykenin uudestaan nukahtamaan.
Eilen puoli 12 illalla kävelin kohti tikkurilan juna-asemaa hymyillen.
Sain itseni ystävälle jota olen ikävöinyt liian kauan.
Kolme tuntia hänen seurassaan tanssi ohitsemme huomaamatta.
Istuimme,nauroimme,puhuimme ja rakastimme apulannan vanhaa tuotantoa.
Joimme pisang pirtelöä 2010 kesän muistoksi ja oloni oli kotoisa.
Lainkaan en tuntenut huonoutta hänen rinnallaan.
Tyttö saa minut tuntemaan arvokkaaksi ihmisenä ja ystävänä.
Kovin moni siihen, kun ei vain pysty.
Oma mieleni on ehkä vain liian vahva pistämään vastaan kaikelle onnelle.
Aamuyöllä ajatukseni harhailivat läpi koko elämäni.
Halki viimeisen puolen vuoden ajan jolloin olen kaiketi kerännyt itselleni
aina vain lisää ongelmia.
Niitä ongelmia, joita aina kuvittelin välttäväni.
On vain elettävä asian kanssa ja pysyttävänä edes hiukan vahvana.
Ei saa antaa halujen vallata minua kokonaan, vaikka se tie olisi helpoin.
Voisin maata lattialla tuntematta tuskaa.
Hymyillä ilman aihetta ja hengittää...
Kuitenkin tuo tie olisi juuri se joka päättäisi ettei minulle ole mitään tulevaisuutta.
Pian on taas joulu ja osa minusta tahtoisi liiankin kovasti kotiin.
Kotiin vanhempien luokse.
En kuitenkaan jaksa uskoa enkä luvata itselleni, että sinne tänä vuonnakaan pääsisin.
Kaksi joulua, kun mennyt ohi niin ettei syystä tai toisesta minua sinne ole haluttu tai voitu ottaa.
Se on satuttanut niin paljon etten voi sallia itselleni sitä kipua enää.
Äiti pyytää minua itse sinne jos todella tahtoo.
sitä kyllä en voi olla epäilemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti