Siellä näin ihmisen joka oli mulle joskus koko elämä.
Syy sille miksi itkin ja itkin.
Myönnän vieläkin pojan olevan sydämmessäni.
Ehkä se tulee aina olemaan.
Ihan pienen hetken mä kaipasin sitä ja sen läheisyyttä.
Kuitenkin huomasin sen, että mulla istuu vieressä mies jota rakastan.
Ja joka mua rakastaa eikä satuta.
Teemu mua ei tuhoa.
Oli kumminkin kivaa. Paljon kaljaa ja naisten baareilua.
Aamulla sit ei kummiskaan niin naurattanu, kun oli krapula ja olin edelleen vähän
töttöröö.
Jotenki toi ilta oli omituinen.
Tuntu siltä ettei mitään olisi koskaan tapahtunukkaan.
Hyvä niin. Haluan olla kaveri.
Koko ajan mä olen halunnut, mut toi mies ei halunnut.
Se mua vihaa tai ainakin vihas. kai se nyt on antanu anteeks kaiken ja
on valmis olemaan kaveri jos ei ystävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti