Aamulla useaan otteeseen sanoin :"Saan varmaan kohta sydän kohtauksen".
Mua pelotti ihan oikeasti, en vain usko, että sitä otettiin tosissaan.
Tahdoin vihdoin mennä nukkumaan, mutta pelkäsin etten enää herääkkään.
Pelkäsin vaikka sitä usein sanon ja tavallaan toivonkin.
Olisi vaan niin helpompaa nukahtaa vaan pois.
Kuitenkin pelottaa se, että se sattuu niin etten voi huutaa apua.
Enkä toista mun viereen ja lähden yksin.
Nimenomaan se yksin lähtö saa mut paniikkiin.
Mitä sen jälkeen on, kun nukkuu pois?
Entä jos kukaan ei pidäkkään mun kädestä sillon kii.
Jaksaisko kukaan lopulta edes kaivata täällä.
Kai tää jatkuva univaje,valvominen ja tissuttelu saati kännien vetäminen saa
mun pään sekaisin vaan enemmän.
En vaan osaa.
En kontrolloi mitään.
Kai yritän vain hengittää ja elää päivän kerrallaan.
Kokoan itseni edes hetkeksi, kun pikkusisko tulee viikonloppuna tänne.
Sitä, kun olen niin odottanut.
Tosin odottaen sitä miten pahalta taas tuntuu, kun astuu junaan ja
lähtee jälleen kauas pois.
Voin miettiä olevani jälleen yksin.
Tuntea sen läpi mieleni ja jokaisen soluni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti