Tuntuu aina yhtä vaikealta ymmärtää, kun joku sanoo mun olevan kaunis.
Mun korvat yrittää ne sellaset hyvät sanat ohittaa.
Salaa naurahdan yksin ja ajattelen, miksi toi valehtelee mulle?
En vaan osaa suodattaa sellasta...
Se ei onnistu, kun koko ikäni olen pitänyt itseäni pohjalla ja ilman itse arvostusta.
Ehkä sen vielä jonain päivänä opin siis sen arvostuksen.
Olisi opittava, kun murukin jankkaa jatkuvaan syöttöön söpöyttäni, haluttavuuttani, kauneuttani
jne.
Itse vältän aiheen katsomalla muualle, sanoen joo ja unohdun toiseen puheen aiheeseen.
Liian ankaraa itselleen ottaa kohteliaisuuksia vastaan.
Minkä sille mahtaa, kun oma pää puhuu
ja huutaa sulle sun rumuutta,lihavuutta,heikkoutta ja surkeutta...
Niin, etä voisi uhrata kaiken ollakseen jälleen kauniimpi ruumiillisesti.
Samalla tavalla, kun ennen.
Sillon joskus, kun omistin itsekurin.
Olis jo aamu...
Silleen et Teemu herää.
Nyt mulla on jotain mitä aamulle odottaa ja haluta.
Sitä mikä saa mut vaan unohtaman tän tunteen, että vihaan itseäni.
Tän etten voi elää näin enää päivääkän.
Voin vaan sit istua lattialla ja nuokkuen olla vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti