Couldn't hide the emptiness, you let it show.

Taas mä sit osasin tänää vetää suunnillee maapallon perseesee.
 Sit näin pikkuveikkaa ja hengitin syvää.
Hyvän olon kai saavutin. Tavalla tai toisella.

Kaikesta huolimatta tiedän, että olen onnellinen Teemun kanssa.
 Sitä mä rakastan.
Rakastan vaikka raivoisin tai tekisin muita hölmöyksiä.
 Se on mulle mun koko elämä.
Sen vieressä on ihan liian hyvä olla, kun tunnen sen ihon mun iholla tai sydämmeen sykkeen.

"Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna"

Yksinäni istun ja juon mansikkasiideriä.

 Ehkä liian tylsää, mutta musiikkia voi onneksi aina kuunnella.

Teemu nukkuu ja tahtoisin sen repiä ylös.

 Jos se ei nouse niin illemmalla menen kaverille.

Katsomaan, kun se ja toinen sekoaa.

 Kiva se kai on vierestä kattoa, kun itse tahtoo myös.

No saanpahan seuraa.

Kuitenkin, voin sanoa olevani jälleen syvän kuilun pohjalla.

 Niin syvällä, että pelkään etten pääse ylös koskaan.

Mieleni hajoilee ja elintoiminnot hidastuvat jatkuvaan syöttöön.

Ne tahtovat sanoa vain itsensä irti.

Ainakin mieli huutaa unta. 

Lopullista ja syvää unta.

 Kuitenkin esim. pikkuveljen näkeminen muistutti jälleen siitä miksi on jaksettava yrittää.

On pysyttävä mailmassa kivuistani huolimatta.

Oma tuska on pientä siihen nähden, että läheiset jaksavat.

 Vaikka usein tuntuukin siltä, ettei kukaan oikeasti välitä.