Mikä ihmeen tapa taas mulla oli nukkua?
Keskellä yötä herään ja en enää nukukkaan, nukun uudestaa ja sit oon taas hereil.
Sit päätän et vasta illal meen nukkuu, mut vahingos se oli sit taas taju pois.
Kiva nukkua tyylii vuorokaus parin tunnin erissä.
Ei tästä tuu taas mitään.
Miten mä ikinä selviän näistä kaikista päivistä?
Päiviä on liikaa vuodessa ja ahdistaa.
Mua nukuttaa...
Ehkä en koskaan opi elämään.
En elämään tavalla jolla pitäisi.
Kai mulla on aivot eri järjestyksessä, kun niiden kuuluisi olla.
Se olis selitys tälle kaikelle sekoamiselle ja paskalle.
Huomenna sitten taas psykalle.
Puhumaan sinne paskaa ja jankkaamaan sitä, että mulla ei ole hyvä olla.
Tai sitten hymyillään ja sanotaan etten mä mitään päihteitä ole käyttänyt.
Kuuntelemaan sitä, että mun lääkkeet ei auta jos juon.
Siellä käyntikin nykyään vaan ahdistaa.
En mä osaa Teijalle edes enää puhua.
Mitä mä enää sanoisin?
Sanoisin, kun kaikki sanat on käytetty loppuun.
Kyllä se tietää, että mua masentaa ja seinät kaatuu mun päälle.
Turhaa mä edes mainitsen koko syömis ongelmista.
Ei kuitenkaan asialle mitään tehdä.
Kysytään miten syön ja siihen se jää.
Ehkä pakotetaan vaa`alle ja sit taas käydä siin niin etten nää lukua.
En suostu katsomaan. Turhaan ahdistan itseäni sillä, kun tiedän olevani liian
painava.
Liian suuri ollakseni onnellinen.
Niin romahdus olo taas, että haluaisin vain olla niin sekasin ettei tarttisi ajatella.
Ei tarttis ajatella mitää.
Haluaisin vain kadota ja antaa kaiken olla.
Voisinpa lopettaa yrittämisen kokonaan ja hetken edes hengähtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti