Menin murun viereen, pyörin reilun tunnin siinä ja se heräs saamatta enää unta.
Päätin, että kai mä sit nousen.
Hermot hajoaa tuhanteen osaan, kun yöstä toiseen nukkumatta yrittää sulkea ajatuksiaan.
Kai mun ajatukset on oikeesti se syy mikä mua pitää hereillä.
Aina jokin asia ahdistaa.
Koko päivän olen ollut suunnilleen koomassa.
Ollut huono olo ja väsy.
Liiaksi vielä päälle ollut liian lihava olo jälleen.
Millon mä päästin itteni tähän kuntoon?
Jopa mun oma peili nauraa mulle.
Tuntuu siltä ettei mun pää kestä tätä enää.
Mä lahoan käsiin ja ajatukset katoaa pala kerrallaan.
Sulkee mut ulos muulta mailmalta ja kaikki lyhyt aika täällä valuu hukkaan.
Arvottomuuden tunteet nostavat rumaa päätään.
Ne kuiskailee mun korvaan rumia sanoja.
Enkä voi olla kuulematta ja itkemättä..
"Mä en ole ehkä kovinkaan kaunis tai viisas,
mut sä et näytä välittävän siitä
vaikka mä luulin etten mä ikinä riitä sulle näin
Mä en ole aivan virheetönkään, useimmiten saan vain huolia aikaan
Silti sä olet aivan siinä, siinä mun vierelläin
Sä näet valoa siellä missä tie katoaa pimeyteen
ja poimit syliin siipirikon pilvistään pudonneen"
Kumminkin musta pitää kulta kiinni vaikka itkisin vaan lattialla.
Joka tapauksessa tuntuu taas siltä, että haluaisin oksentaa mun sisuskalut ulos.
Siksi kai, että voisin lakata olemasta kokonaan.
Unohtaisin itseni ja muut unohtaisivat mut.
Unohtaisi tuntematta ikävää tai huolta laisinkaan.
On vaan niin helvetin uuvuttavaa hymyillä väkisin.
Siksi ettei aina musta huolehdittais.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti