Heräsin, kun oli jo pimeää ja koko päivä valui hukkaan.
Siivotuksi sentään sain.
Ajattelin sitten taas viisaana, että valvon koko yön jotta tänään tulisi asiat hoidettua.
Kumminkin sitten nukahdin joskus aamulla ja heräsin
sossuni soittoon hetkinen sitten.
Se täti sieltä sosiaalitoimistosta saa kaiken kuulostamaan
sen verran helpolta, että voisin ehkä vähän jopa hymyillä.
Sai tuntemaan niin, ettei kaikkea sittenkään ole ihan
vielä menetetty...
Mutta silti...
Helppohan se on suunnitelma mitä tekee kaiken eteen jos helposti jättää kaiken silti tekemättä.
Vaikka kuinka yritän avata silmäni mailmalle ja jokaiselle mahdollisuudelle, se on aina yhtä vaikeaa.
Silmä ripseni ovat taketuneet yhteen kaikista niistä kyynelistä
joita olen tähän mennessä vuodattanut elämälle.
Kaikista niistä kerroista, kun olen vain toivonut katoavani jotta kipu lakkaisi.
Hetkistä jolloin kuolisin muiden puolesta jotten olisi yksin.
Kukaan ei tahdo tuntea ikävää jota tunnen päivästä toiseen, vuodesta toiseen sekä
jokaisena sydämmen lyönnilläni.
Tai niin, että se on ollut muutenkin havaittavissa, kun omissa ajatuksissani...
Peiton alle vajoamista, tyynyyä vasten huutamista, itkua, itkun puutetta sen tulo tarpeesta huolimatta,
mustaa, harmaata, väsymystä, uupumusta,
sekoamista, hulluuksien hamuamista...
Kaiken sen tekemistä mikä tuhoaa minua vain enemmän.
Ei nautintoa kuitenkaan mistään...
Tai ehkä jostain, jota en ole vielä sitten löytänyt kokonaan.
Ja parempi sitten kai niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti