Hyviä drinkkejä maidon kanssa.
Ja tietenkin rasvatonta maitoa. Outoa miten siihen on niin tottunut ettei juo
edes ykkös maitoa. Se on liian "paksun" makusta ja ällöttävää.
Mutta se rastavaton, se maistuu raikkaalta hyvältä.
Ja muistan edelleen, kuina 7 luokan terveyden hoitaja sano mulle, että mun pitää
juoda sitä ja muutenkin miettiä mitä suuhuni laitan tai musta tulee liian lihava.
Sanoi, että en saa syödä ranskalaisia.
Kai mä sit olin suomeksi sanottuna läski.
Vaikka eihän mulla nyt oo ko ehkä muutama kilo siihen painoon mitä sillon olin.
Ja siitähän on se yli 7 vuotta aikaa...
Pienet asiat on johdattanu mut tähän ja musertanu.
Kuulin tossa aiemmin murun suusta ne sanat joita en olisi halunnut kuulla.Mä vaan hiljenin, hämmennyin ja mua pelotti.
Tiesin, että jos se tekee niin kuinka haluis niin mä tulisin joutumaan siihen pahaan mukaan.
Sitten voisin sanoa, että mulla menee huonommin kun kellään.
Liian huonosti. Olisin lopullisella pohjalla.
Vaikka musta nytkin tuntuu niin siltä, että vajoan meren pohjaan, ni silti
se pinta aina jonakin päivinä näkyy.
Mieli huutaa, mua tekemään niin ettei se näkyisi.
Huutaa mulle mun ruumiista, se huutaa painon liika kiloja, se huutaa pahaa oloa.
pelko, ahdistusta, alkoholia, huumeita ja kaikkea sitä millä pään vain voi sekoittaa.
On vain oltava vahva ja päästää ne huudot toisesta korvasta ulos.
Mutta, kun sekin sattuu...
Pelkään niin paljon etten uskalla olla yksin läheskään vuorokautta.
Heti, kun joudun olemaan yksin olen aina vain varma siitä että nyt se mun sydän pysähtyy ja
kukaan ei tule edes kaipaamaan. Kukaan ei huomaa.
Kukaan ei kuule eikä näe, ei välitä.
Tiedän veriarvojeni olevan tas perseelleen.
Sen vain tuntee. Pistävänä kipuna rinnassa, lievinä rytmihäiriöinä,
vatsakipuina, heikotuksena, väsymyksenä, lihas heikkoutena ja liiallisena pulssin nopeutumisesta pelkästään kun nousee istumisesta seisomaan.
Eilen mua ahdisti vaan.
Koko päivän ja olin kiukkuinen.
En puhunut Teemulle oikeestaan mitään.
Mua ärsytti niin etten osannut.
Oikeestaan olin vihainen itselleni.
Miksi olen päästänyt mut tähän?
Olen Kitkuinen ja ahdistunut.
Otin keskiviikkona ketipinoreita, jotta voisin nukkua.
Siitäkään ei mitään tullut, ne ei vaan tehoa mulla enää.
Otin kumminkin sitä melkeen 100 mg ja silti mä pyörin sen 4 tuntia sängyssä nukkumatta.
Sitten nousin ja sanoin :"et ei tuu mitää valvotaa sit koko yö.."
Väsytään ja sanotaan kaikelle näkemiin.
Sit torstaina psyka soitti mulle...
Anto ajan maanantaille. se sano, että "puhutaan niistä lääkkeistä ja osastosta sitten".
Levozin respan se laitto mulle tohon korson apteekkiin.
Pameja se ei kuulemma voinu laittaa. Se mua vituttaa, tiedän muutaman pamin rauhottavan mua kun on kamala ahdistus.
Se vaan ei luota siihen etten syö niitä, jos ja kun juon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti