Jälleen uusivuosi lähestyy.
 Muistellen kulunutta vuotta.
On paljon tapahtunut hyviä asioita, mutta mukaan mahtuu myös liian paljon
niitä huonoja.
 Mitähän kaikkea olisin taas voinut jättää tekemättä?
Turhaan kuitenkaan vaivaan itseäni liikaa sillä mitä ei voi perua.
Jos vain keskittyisin siihen, että seuraava vuosi onnistuu paremmin.
Ehkä viimein kasvan ihmisenä ja vahvistun edes hieman.

uuden vuoden lupaukset saavat tällä kertaa jäädä, mutta keskityn sen sijaan
pelkkiin tavoitteisiin.

Niin ne taas päivät valuvat.
 Valuvat viemäriin tekosyiden varjolla jolloin voi vain unohtua.
Unohtaa itsekkin olevansa ihminen.

Nyt, kun ei ole sitä joka saa sydämmen sykkimään, ei ole mitään.

Liian helpolta kaikki tämä aiemmin kuulosti.
 Liian monimutkaiselta tänään.
Ahdistavana piikkinä lihassa joka ei jätä hetkeksikään rauhaan.
Ei niin jotta voisin vapaasti hymyillä.

Pahalta tuntuu niin avata verhot ja huomata mailman vielä
olevan.
 Kaikki on ennallaan ja aika vierii lävitseni.
Läheiset elävät tuolla jossain ja pahoin pelkään jokaisen
unohtavan minut vähitellen.
 Pian olen vain olematon.
Haamu tälle kaikelle heikkoudelle...
 Ja, kun voisin repiä kaiken kerralla kappaleiksi.

Sain sanottua sen mitä pelkään.
 Sen mitä pelkään ja tahdon sulkea silti silmät ja kadota.

Joulupäivä

Eilen herätessä mun joulumieli oli aika untemailla.
 Kaksi aikasempaa vuorokautta, unisaldo 3 tuntia.
Kyllähän mä sitten sain itteni jotenkin siihen jouluun viritettyä.
Punamustat vaatteet ja matka Teemun isälle.
 Lunta satoi oikeestaan koko päivän taivaan täydeltä.
Mietin miksei joulu tunnu enää samalta, kun sillon joskus pienenä.

Jouluruokaa, sivistyneesti pari lasia viiniä (ja oikeasti sivistyneesti.).
Joulusauna ja oleilua.
Illalla sitten meijät tuotiin kotiin ja avattiin murun kanssa lahjat.
"Pukki" toi mulle tänä vuonna bongin ja sodastreamerin.
Sitten saatiin villasukat,suklaata,leffalippuja,muutaman arvan ja pleikka 3.
Tärkeimmältä tänä vuonna tuntui se, että saan viettää joulun
ihmisen kanssa jota rakastan.
Kiitos kulta<3 p="p">
Riisipuuron teko jäi tälle päivälle, kun eilen en millään olisi ehtinyt.

plah, pää lyö vähän tyhjää enkä millään malttas istua vaan koneella.
Varsinkaan, kun tyhmät ajatukset kummittelee mun takaraivossa.

Eilinen oli aika ok päivä.
 Näin kaverin tiksissä kiertäen muutaman kaupan.
Seilaten myyrmannissa.
Löytäen murulle vielä yhen lahjan, saaden Pekalta pikkujoulu lahjaks ale kengät joita jo
aiemmin olin katellu,
 Meidän yhteinen pikkujoulu kahden.
Mansikkakerma likööriä, olutta, siideriä, juustonaksuja dipin kanssa, suklaata ja pähkinöitä.
Elokuvia ja väsymys.
 Ehkä olen tulossa kipeäksi, kun jo kuuden maissa illalla olisin halunnut nukkua...
Aamu tupakalla luulin kuolevani.
 Käsistä ja jaloista katosi tunto, koko keho tuntu turtuneelta, silmissä sumeni ja oksetti.
Sitten mä vielä päätin vähän nukkua ja hetihän mä nukahdin.
 Se ei todellakaan ollut krapula, kun en mä kännissä ollut missään välissä.
Vähän vaa hiprakka.
 Miksi juominen ei enää tunnu samalta, kun ennen?
Se lähinnä tuo tunteen, että mietin sitä mitä en sillä hetkellä saa.
Tahdon jotain paljon parempaa.
 Ehkä se elämän halu voisi näin alkuun pikkasen tähän auttaa.
Kun en mä enää yksinkertasesti jaksa välittää mihin suuntaan mä itseäni työnnän...
On jo liian arkipäivästä, että yrittäminen ei auta.
Se saa mut vaan väsymään ja lojumaan ainaisessa pettymyksessä.

Kotiin tullessa samantien mulle tuli ahdistunut olo.
 Tylsää, ei tekemistä, liikaa mielihaluja joita kitkuttelen.
 Mikään ei tunnu miltään olo.
Pahinta tässä kaikessa on se etten uskalla puoliakaan asioista edes itselleni myöntää.
 En ole enää se joka olin vielä kevään alussa.
Enkä lähellekkään se joka olin ennen mitään sairastumisia.

Voisin kuitenkin olla aika varma, että mun veri arvot on taas ihan päin persettä.

Ja kun taas tuntuu niin siltä, ettei mikään riitä.
 Mun mieli vaan uppoaa vähitellen epätoivoon.
Voisin ehkä repiä ruumiini kappaleiksi.
Tahdon ja tarvitsen.
 Miettikää, ken haluaa sitten mitä se on joka minut
saa vielä aina välillä todella hengittämään ilman kipua.

Jälleen valvottu yö takana päin.
 Ei en sitä suunnitellut, mutta pakosta valvominen on
minulle jo liian tuttua.
 Helvetin paskamainen tuuri, kun mieli ei anna vain nukahtaa.
 yksi, kaksi, kolme ja miljoona lisää ajatusta päässä,
jotka eivät vaikene hetkeksi edes.
 Ja päälle sata tunnetta jotka polttavat ruumiini jokaista solua.
 Silmiä kirvelee, keho tuntuu kuihtuneen,
silti niin kovin kierosti kasvaneen, kuuloni heikkenee,
se vaimentaa vain äänet todellisuuden.
Tunkien päähäni pelkät huudot tuskan ja rankaisun.

Ja hetken jaksan jälleen muistaa, että minulla todella on niitä ystäviä vielä jotka eivät luovuta.
 He eivät pakene vaikka, itse piiloutuisin liian kauaksi aikaa tuttuun ja turvallisiin: minä luovutan oloon.
Jaksavat odottaa päivää jolloin jaksan taas hieman ponnistella.
 Tietävät päivän tulevan jolloin uskallan taas katsoa ulos ikkunasta ja olla sen minimaalisen määrän minä mitä on minusta enää jäljellä.

En voi sanoa tunteeko tuo kulta minua todella lainkaan.
 Eihän hänellä ole havaintoa mitä ja millainen olin ennen pahuutta joka on vallannut kehoni.
Mikä olin ennen pääni sisällä ryömiviä ruusupensaan piikkilankoja...
 No ehkä parempi näin.
Se kaikki mitä olen itsestäni ja elämältäni menettänyt jo on liian palanut tuhkaksi.
Sitä on turha edes toivoa takaisin.
 Toivomatta ja odottamatta ei satu niin paljon.
Luottamatta ei tule petetyksi.
 Riittää se, kun oma mieli valehtelee ja tuottaa aina pelkkiä pettymyksiä ja painajaisia.

Sitten viikonlopun pikkujoulut eivät ihan menneet niin, kuin piti.
 Perjantaina en juna-asemaa kauemmas päässyt kunnes jo päätin että jään kotiin.
En siksi, että olisin halunnut.
 Tällä kertaa siksi, että 5 päivän sisällä oli 3 valvottua yötä, ja heti herättyäni aamulla
oloni oli melko kuollut.
Jokainen kerta, kun nousin seisomaan saati kävelin silmissä sumeni, niissä väreili
niin, että olin varma tajuni lähtevän.
Tupakan jälkeen meinasin oksentaa ja kaatua.
Ehkä odottaen sitä unta joka ei lopu ja pysyy lämpöisenä.
Ahdisti ja teki mieli huutaa pahimpia pelkoja ääneen.
 Vaikka niitä ei kykene edes kuiskaamaan.
Lauantaina sitten ryhdistäydyin ja sinne menimme.
 Ei minulla kyllä ollut edes kivaa...
Seura oli vallanmainiota ja sitä jossa ennen osasin olla se joka bilettää aamuun asti.
Nyt en vain jaksa, en enää saa henkeä.
 Aikaisin tahdoin vain kotiin, kalja maistui oksennukselta ja silmissä sumeni.
Väsytti ja itketti.
Kuitenkin oloni oli turta ja tahdoin vain kotiin.
Apteekissa kyllä sanottiin ettei ainakaan lääkekuurini pitäisi vaikuttaa vaikka joisin, kun varmistin.
 No en jaksa en sen enempää analysoida asiaa mistä johtui.
Samapa tuo, kun aina joku tuntuu olevan nurin kurin.

Montako aamua on jäljellä, jotka laskevat iltaan ennen nousuaan?
 Monta päivää ilman lämpöä tuntien pelkkiä vilunväreitä.
  Ymmärtäen tulleekseni ihmiseksi, jota vielä eilen pelkäsin.
Peläten eteen päin, silmät suljen ja putoan.
 Odotan ja odotan, mutta kuilun pohjaa ei näy.
En tunne sitä tömähdystä, kun olen tarpeeksi syvällä.
 Toivon ettei se satu liikaa, kun putoaminen jo saa mieleni palamaan
kirkuen kipua.

Oman mieleni hallusinaatiot ovat vähitellen muuttuneet todeksi.
 Minun henkilökohtaiseksi helvetikseni.
Syytä on turha miettiä kaikelle.
 Turha syyllistää mitään tai ketään.
Ehkä korkeintaan voin itseäni syyttää.
 Miksipä itse menin ja astuin tähän harhaan.
Harhaan, joka oli kaunis ja värikäs.
Se oli täynnä elämää, jota olin kauan jo kaivannut.
 Minut sisään saaden kokonaan se paljasti todellisuuden minuutensa.
Aivan liian kaukana kaikesta kauniista.
 Se on pelkkää elämää, jolla ei ole merkitystä.
Paskamaista mielen raastamista pahempana, kun koskaan voi kuvitellakkaan.

Jäljelle on jäänyt kaikki sisälläni, hymyillen ulkoa päin.
 Hymyillyyn ja yritetään näyttää joltain muulta mitä todella on.
Pahimmaksi tässä kaikessa kai tekeekin sen etten voi puhua kenellekkään.
 En yhdellekkään elävälle olennolle...
Johtuukohan se siitä, että pelkään jääväni yksin vai siitä, että
 en tahdo tulla tuomituksi?...
Joka tapauksessa olen liian turhautunut siihen, että aina vain läheiseni
saavat pettyä minuun.
 Lopulta siitä on vain pitänyt tulla loppu.
Loppu jolloin jäljelle ei jää mitään, muuta kun hymy tyhjällä katseella.

Henekeä pidättäen mietin jokaisena sekunttina, sitä kuka minun on oltava
jottei rakkaus minuun kullaltani sammu.
 Yrittäen piilottaa sen pahan mikä minussa asuu.
Ei saa itkeä, jottei toinen pakene.
 Sama se vaikka sanookin, että rakastaa.
Sama vaikka sanoo etten saa piilottaa tunteitani.
 Mistä minä tiedän mikä on oikea totuus?
Kun tuskin tiedän mitä se tarkoittaa...

Tänään taidan olla aika sanaton...
 Kerrankin tosin voin olla ylpeä siitä, että hoidin vastuuni.
Pääsin ylös sängystä parin tunnin "nukkumisen" jälkeen, ja jopa saavuin
kipinän palaveriin.
 Monta aikuista ihmistä, jotka yrittävät auttaa.
Yrittävät olla syyllistämättä.
 Pohjimmiltaan, kuitenkin jokainen tietää, että elämäni tilanne on yksin vain
omaa syytäni..
 Yritin hymyillä, yritin olla olematta hiljaa.
Pienen hetken olin varma, että purskahdan itkuun ja sossu tarttui minua olkapäästä
"hali"tavalla ja rauhotuin.
Myöhemmin mukava täti sanoi, että huomasi itketyksen, hymyili ja kannusti eteen päin.

Kunhan en nyt silti hautautuisi kotiin...

Iltapäivä matelee ohitseni.
 Ulkona on hetki hetkeltä vain pimeämpää,
kylmyys huuruttaa ikkunani ja pakkanen pakastaa minut sisälle.
 Yksinäisyyteni kaikuu seinillä ja mieleni huutaa elämää.

Kuitenkaan en syystä tai toisesta astu ulos ovesta tai saa itseäni hengittämään.
 Silmäni ovat sulkeutuneet näille äänille.

Äänet vaikenevat ja pian teen sen ja lähden kotoa.
 Kaveri soitti ja oli about samassa tilanteessa kanssani.
Me kaipaamme elämää ja ihmisiä.
 Helsinki, kahvia tai jotain?

ollaa me vähän joulusia jo valmiiksi.

mmmaanantai

Tervetuloa tyttö kulta lukijaksi <3 p="p">
Viikonloppu tuli ja meni. Se oli aikalailla saman kaltainen, kun kaikki muutkin.
 Perjantai me oltiin kullan kanssa vaan kotona kahden.
Lauantaina lähdimme sitten espooseen.
 Laatu seuraa ja pullonpyöritystä.
Eilen sitten matka kotiin ja kyllähän mä sinä aikana ehin vaikka, kuinka kiukutella.
 Ihan vaan kai siksi, että mulla oli huono ja väsynyt olo.
Yllätys yllätys yöllä en sitten saanut kunnolla edes nukuttua.
 Kieriskelyä ja ankeaa väsymystä ilman kunnon unta.

Kahvia, musiikkia ja siivoilua.

Huomenna terveyskeskukseen, hammaslääkärin varausta ja kipinässä käynti.
 Vähän inhottaa, kun tiedän niiden kysyvän miksen kyennyt vielä opiskelemaan.
 Sitä on niin vaikea selittää.
Luulen niiden kyllä tajuavan. Edes vähän.

Illalla tuli mieleen, että mulla on mun isovanhempia suuri ikävä.
 Lähetän joulukortin, ja kirjeen.
Soitan, kunhan kehtaan.
 Hävettää myöntää se, että opiskelu keskeytyi.
Ehkä he ovat kuitenkin iloisia siitä, että luultavasti saan jatkaa ensi syksyny.
 Jos olisin silloin vahvempi.
Vanhoille ihmisille on niin vaikea selittää kaikkea tätä.
Masennusta ja miljoonaa muuta vaikeaa ongelmaa.
 "syö joka aamu kaurapuuroa, käy kävelyllä ja hanki unirytmi, niin paranet".
Sanoo mummo ja hymyilee.
"okei, voinhan aina yrittää".
 Vastaan ja pohdin sitä, kuinka toivonkaan mummon olevan oikeassa.

"I may seem crazy
Or painfully shy
And these scars wouldn't be so hidden
If you would just look me in the eye
I feel alone here and cold here
Though I don't want to die
But the only anesthetic that makes me feel anything kills inside

I do not want to be afraid
I do not want to die inside just to breathe in
I'm tired of feeling so numb
Relief exists I find it when
I am cut
Pain
I am not alone " 

Perjantai valuu lävitse päivien.

 Päivällä jotain hauskuutta päivään hamuten.

Kierrettiin me Pekan kanssa kauppuja ja mua vaan oksetti.

 Ajatukset ei tulleet ihan perässä ja en tiennyt miten olla.

Vaaka sen sanoi jo muutama päivä sitten, että paino on pudonnut pikkaisen ainakin.

Peili sanoo muuta ja nauraa kiroillen.

 Nyt hetki sitten vielä se sanoi painon laskeneen.

Mistä minä tiedän onko se rikki vai silmäni sumeat?

 Mikä on totta ja mikä on tarua?

Olenko rikki sisältä vai ulkoa.

 Kai mun pitäis vaan oppia elämään ja unohtaa nää asiat kokonaan.

Antaa olla ja hymyillä sille rumalle irvistykselle peilissä.

 Kertoohan kumminkin Teemu mulle jokaisena sekunttina, kuinka kaunis olen.

Sen mielestä mä olen ihme nainen, sille mä olen kultaa.

 Se on mulle kultaa ja syy yrittää kasata itseäni.

Kuitenkin tuntuu siltä, että olen liian yksin kaikkialla.

"En näe, en kuule.

 Katson ja kuiskaan, kuinka suloista on suola kyyneleiden.

Sitruunan happamia valheita on hymyt.

 Sekoamis pisteen pahoja unia päivät."

Kello lyö kohta 7 aamulla.
 Ajatukseni eivät anna rauhaa, ne eivät vain anna nukahtaa...

Lasin sirpaleita ja rakkautta.
 Särkyneitä sydämmiä joita koetamme korjata liian kovasti.
Ollaan kai kummatkin elämässä eksyneitä.
 Sydämmissämme satutettuja sieluja jotka pelkäävät.

Askel kerrallaan me opitaan kai luottamaan.
 Kai joskus opin olemaan pelkäämättä kipua.

Toivon jonain päivänä osaavani sanoa ne sanat jotka näyttää. kuinka
todella rakastan. Siihen asti, että toinen uskoo luottaen ja hymyilee.

"Every time I feel alone, 
And left forgotten, 
I have to believe in something... 
Like angels, 
To breathe... 

And every time I see, 
My pain, 
Beating in rythym... 
I need to be silenced, 
In silence where I hide my fear... 
[ Lyrics from: http://www.lyricsmode.com/lyrics/e/elegeion/scars.html ]
Scars on my skin... 
Scars on my heart... 
Scars on my soul... 
Reminding me of myself... "

Yöllä mä taas makasin sängyssä peiton alle hautauneena.
 Silmät utuisina kyyneleistä, jotka niin yrittävät valua poskiani pitkin.
Silti eivät kumminkaan tule ulos, ainakaan niin suurin virroin kun pitäisi.
 Minua pelotti.
Makasin yksin ja toivoin vain jonkun pitävän minusta niin lujasti kiinni,
etten voisi kadota.
 Halaisi, vaikka yrittäisin kiemurrella otteesta heikkoina hetkinä irti.

En voi olla miettimättä, olenko tuhonnut kaiken.
 Olenko tahtomattani tämän hetkisen rakkauteni työntänyt pois.
Sulkenut silmäni ja itseni mailman toiselle laidalle.
Kauas pois.
 En tahdo.

"rakastan sua ihan liikaa"
"älä huijaa"
"en mä huijaakkaan"
 Ja syvä hiljaisuus.
Mitä muutakaan mä voisin sanoa?
 Tahdon vain olla rehellinen tunteilleni.
Ainakin yrittää olla vaikka se sattuu ja pelottaakin.

Ja peili, se nauraa minulle.
 Ajatus jo suihkuun menosta ja siitä haavoittuvaisuudesta ahdistaa.
Ehkä aamulla sitten en vihaa itseäni niin paljon.

Kello on taas jo kohta 3 yöllä.
 Katoin elokuvan ja se itketti mua.
En uskaltanu Teemun herätessä sanoa sille oikeen mitään.
 Mä olin se kusipää ennen, kun se nukkumaan meni.
En osannut sanoa ees anteeksi.
 Eikä se puhunut mulle mitään.
Kahvia sentään kuppiin kaato ja toi, kun pyysin.
 Silti ihan hiljaa.
Nyt mietin, että nukunko olkkarin lattialla vai uskallanko mennä sen viereen.
 Itku siitä kumminkin tulisi, kun huomaisin sen kääntävän selkänsä mulle.
Mulle tulisi kumminkin liian kylmä ja yksinäinen olo.
 Olen paha ihminen olo.

Sattuu taas olla...

Elegeion-scars

Mä oon taas vaan liian eksynyt elämään.
 Eksynyt itseeni ja kaikkeen tähän.
Hukkunut kirjaimellisesti henkiseen ja fyysiseen kipuun.
En enään tiedä mitä sanoa tai tehdä...
 Edes mun parisuhde ei mua auta eikä pelasta.
Musta lähinnä tuntuu, että se syö mua.

Heräsin vasta neljän jälkeen ja yllättäen olikin jo taas pimeää.
 Heihei lauantai ja sen mukana tulevat suunnitelmat.
Jos sitten huominen olisi hieman parempi ja eloisampi päivä.
 Ainakin sopii toivoa ja tahtoa.
Eri asia on aina vain se, että miltä sitten huomenna taas tuntuu.
 Aina, kun tahtoo vain väsyttää.
Tänään taas palelee niin, että epäilen olevani kuumeessa.

Suihkun lattialla istuessani sainkin taas kamalia oivalluksia.
 Tahdoin valua vain veden mukana viemäriin.
Ainakin puolet minusta olisin tahtonut sinne päästää.
Ihmiset ympärilläni tahtovat vain tolkuttaa siitä, että minussa ei ole mitään vikaa.
 Kaikkien mielestä olen juuri hyvä näin.
Mutta se ei riitä minulle.
 Mikään ei riitä minulle.
Tahdon olla paljon paljon pienempi, jotta voin hengittää.
On pakko pienentyä.
 Ainut ongelma on se, ettei minulla ole siihen voimia.
Eikä pientä muruakaan enää itsekuria.
 Sanotaan, että älä juo enää alkoholia niin laihdut.
Helpommin sanottu, kuin tehty.

Mikä sitten avuksi, kun pää ei pysy kasassa.
 Se ei pysy eikä siihen auta mikään.
Kukaan ei voi pelastaa minua itseltäni.









Kaduttaa taas niin paljon, että hävettää.
 Miksi taas päästin itseni mieleni valtaan ja huusin Teemulle?
Sanoin asioita joita en tarkoittanut.
 Ja ainoana syynä suuttuminen oli vain se ettei toinen lähtenyt kauppaan puolestani.
Anteeksi.
Lupaan yrittää olla parempi ihminen sitten huomenna ja tulevaisuudessa.

Kertomattakin voin olla varma, että tahdon jotain mitä en voi koskaan saada.
 Tiedän tehneeni tyhmiä valintoja ehkä liikaa elämäni aikana ja
nykyään osaan niitä katua.

"Kuka kertoo mulle sen mikä kaikkeen kaivertuu,
Kuka auttaa, kun kaikelle kylmetään.
Tapetaan ne tunteet joita ei tunneta,
 tapetaan ne, kun sattuu ja sairaasti syrjitään itseämme.
Heitetään elämämme pois.
Sanotaan hyvästi ja näkemiin, nukumme ja unohdamme."