Ei en sitä suunnitellut, mutta pakosta valvominen on
minulle jo liian tuttua.
Helvetin paskamainen tuuri, kun mieli ei anna vain nukahtaa.
yksi, kaksi, kolme ja miljoona lisää ajatusta päässä,
jotka eivät vaikene hetkeksi edes.
Ja päälle sata tunnetta jotka polttavat ruumiini jokaista solua.
Silmiä kirvelee, keho tuntuu kuihtuneen,
silti niin kovin kierosti kasvaneen, kuuloni heikkenee,
se vaimentaa vain äänet todellisuuden.
Tunkien päähäni pelkät huudot tuskan ja rankaisun.
Ja hetken jaksan jälleen muistaa, että minulla todella on niitä ystäviä vielä jotka eivät luovuta.
He eivät pakene vaikka, itse piiloutuisin liian kauaksi aikaa tuttuun ja turvallisiin: minä luovutan oloon.
Jaksavat odottaa päivää jolloin jaksan taas hieman ponnistella.
Tietävät päivän tulevan jolloin uskallan taas katsoa ulos ikkunasta ja olla sen minimaalisen määrän minä mitä on minusta enää jäljellä.
En voi sanoa tunteeko tuo kulta minua todella lainkaan.
Eihän hänellä ole havaintoa mitä ja millainen olin ennen pahuutta joka on vallannut kehoni.
Mikä olin ennen pääni sisällä ryömiviä ruusupensaan piikkilankoja...
No ehkä parempi näin.
Se kaikki mitä olen itsestäni ja elämältäni menettänyt jo on liian palanut tuhkaksi.
Sitä on turha edes toivoa takaisin.
Toivomatta ja odottamatta ei satu niin paljon.
Luottamatta ei tule petetyksi.
Riittää se, kun oma mieli valehtelee ja tuottaa aina pelkkiä pettymyksiä ja painajaisia.
Sitten viikonlopun pikkujoulut eivät ihan menneet niin, kuin piti.
Perjantaina en juna-asemaa kauemmas päässyt kunnes jo päätin että jään kotiin.
En siksi, että olisin halunnut.
Tällä kertaa siksi, että 5 päivän sisällä oli 3 valvottua yötä, ja heti herättyäni aamulla
oloni oli melko kuollut.
Jokainen kerta, kun nousin seisomaan saati kävelin silmissä sumeni, niissä väreili
niin, että olin varma tajuni lähtevän.
Tupakan jälkeen meinasin oksentaa ja kaatua.
Ehkä odottaen sitä unta joka ei lopu ja pysyy lämpöisenä.
Ahdisti ja teki mieli huutaa pahimpia pelkoja ääneen.
Vaikka niitä ei kykene edes kuiskaamaan.
Lauantaina sitten ryhdistäydyin ja sinne menimme.
Ei minulla kyllä ollut edes kivaa...
Seura oli vallanmainiota ja sitä jossa ennen osasin olla se joka bilettää aamuun asti.
Nyt en vain jaksa, en enää saa henkeä.
Aikaisin tahdoin vain kotiin, kalja maistui oksennukselta ja silmissä sumeni.
Väsytti ja itketti.
Kuitenkin oloni oli turta ja tahdoin vain kotiin.
Apteekissa kyllä sanottiin ettei ainakaan lääkekuurini pitäisi vaikuttaa vaikka joisin, kun varmistin.
No en jaksa en sen enempää analysoida asiaa mistä johtui.
Samapa tuo, kun aina joku tuntuu olevan nurin kurin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti