Montako aamua on jäljellä, jotka laskevat iltaan ennen nousuaan?
Monta päivää ilman lämpöä tuntien pelkkiä vilunväreitä.
Ymmärtäen tulleekseni ihmiseksi, jota vielä eilen pelkäsin.
Peläten eteen päin, silmät suljen ja putoan.
Odotan ja odotan, mutta kuilun pohjaa ei näy.
En tunne sitä tömähdystä, kun olen tarpeeksi syvällä.
Toivon ettei se satu liikaa, kun putoaminen jo saa mieleni palamaan
kirkuen kipua.
Oman mieleni hallusinaatiot ovat vähitellen muuttuneet todeksi.
Minun henkilökohtaiseksi helvetikseni.
Syytä on turha miettiä kaikelle.
Turha syyllistää mitään tai ketään.
Ehkä korkeintaan voin itseäni syyttää.
Miksipä itse menin ja astuin tähän harhaan.
Harhaan, joka oli kaunis ja värikäs.
Se oli täynnä elämää, jota olin kauan jo kaivannut.
Minut sisään saaden kokonaan se paljasti todellisuuden minuutensa.
Aivan liian kaukana kaikesta kauniista.
Se on pelkkää elämää, jolla ei ole merkitystä.
Paskamaista mielen raastamista pahempana, kun koskaan voi kuvitellakkaan.
Jäljelle on jäänyt kaikki sisälläni, hymyillen ulkoa päin.
Hymyillyyn ja yritetään näyttää joltain muulta mitä todella on.
Pahimmaksi tässä kaikessa kai tekeekin sen etten voi puhua kenellekkään.
En yhdellekkään elävälle olennolle...
Johtuukohan se siitä, että pelkään jääväni yksin vai siitä, että
en tahdo tulla tuomituksi?...
Joka tapauksessa olen liian turhautunut siihen, että aina vain läheiseni
saavat pettyä minuun.
Lopulta siitä on vain pitänyt tulla loppu.
Loppu jolloin jäljelle ei jää mitään, muuta kun hymy tyhjällä katseella.
Henekeä pidättäen mietin jokaisena sekunttina, sitä kuka minun on oltava
jottei rakkaus minuun kullaltani sammu.
Yrittäen piilottaa sen pahan mikä minussa asuu.
Ei saa itkeä, jottei toinen pakene.
Sama se vaikka sanookin, että rakastaa.
Sama vaikka sanoo etten saa piilottaa tunteitani.
Mistä minä tiedän mikä on oikea totuus?
Kun tuskin tiedän mitä se tarkoittaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti