Kello lyö kohta 7 aamulla.
Ajatukseni eivät anna rauhaa, ne eivät vain anna nukahtaa...
Lasin sirpaleita ja rakkautta.
Särkyneitä sydämmiä joita koetamme korjata liian kovasti.
Ollaan kai kummatkin elämässä eksyneitä.
Sydämmissämme satutettuja sieluja jotka pelkäävät.
Askel kerrallaan me opitaan kai luottamaan.
Kai joskus opin olemaan pelkäämättä kipua.
Toivon jonain päivänä osaavani sanoa ne sanat jotka näyttää. kuinka
todella rakastan. Siihen asti, että toinen uskoo luottaen ja hymyilee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti